Loppurutistus enää jäljellä

Hii!!! Ylihuomenna koittaa lähdön hetki ja me ei meinata housuissamme pysyä :D. On niin ihanaa päästä kotiin, nähdä tutut ihmiset, tuntea pakkanen ja hypätä joulufiilistelyyn.

Laukut pitää/saa pakata taas täyteen ja raahata lentokentälle. Toivottavasti saan kaiken mahtumaan hyvin, painorajat eivät pauku ja tavarat pysyvät ehjinä. Ostin käytetyn matkalaukun omani seuraksi ja huomasin kotona sen olevan rikki. Täytyy sitten vain pakata rikkumatonta tavaraa siihen... Onneksi jo nyt, eikä niin, että Suomessa huomaisi laukun sekä sisällön olevan hajalla. Saas nähdä, kuinka laukkujen roudaaminen onnistuu, se saattaapi olla jopa pakkaamista suurempi haaste.

Tänään vietän rentoa päivää kotona oleskellen, pakkaillen ja ehkäpä lähden vielä viimeisen kerran kangaskaupoille. Huomenna on rantapäivä tyttöjen kanssa. Viimeiset värit pintaan (suurin osa "rusketuksesta" taitaa lähteä ihosta ensimmäisessä saunassa) ja nauttimista auringosta ja lämmöstä ennen kotimaan kylmyyttä. Lämpöero näkyy olevan melkein neljäkymmentä astetta, eli pitkät vaatteet tulevat tarpeeseen. Tänään herätessä mietittiin, miten inhottava Suomessa onkaan kömpiä peiton alta kylmyyteen... Maanantaina on viimeinen päivämme niin koulussa kuin Ghanassakin. Jätämme kunnon heipat lapsille, otamme vielä valokuvia muistoksi ja taitaapa koko päivä mennä ihan lähdön huumassa. Illalla kymmenen jälkeen kone nostaa meidät paluumatkalle.

Päiviä ollaan tasaiseen tahtiin laskettu, mutta aina uudestaan yllätytty siitä, kuinka vähän niitä onkaan jäljellä. Nyt olo on samaan aikaan onnellinen Afrikasta ja kotiinpaluusta.

Jälleen näkemistä odottaen!

Viimeistä viikkoa viedään

Heipsan! Edelliset postaukseni venyivät reilusti ylitse oikeasta reissusta, mutta mukavahan sitä on siitä huolimatta meininkejä kirjoitella... Nyt on elämää Ghanassa jäljellä vajaan viikon verran, eli tosiaan on aika huvennut.

Vielä on joitain asioita tekemättä: tarkoituksena olis tehdä vielä ostoksia Art centerillä ja Makola marketilla. Myöskin ehdoton paikka on kierrätystavaraa myyvä Trashybags (kirjoitinkohan sen nyt ihan pepulleen), mihin tiemme vie huomenna. Toki päivisin on koulua, siellä mm. harjoitellaan joulujuhlaesityksiä. Itse joulujuhlaa emme ehdi nähdä, sillä se on ensi viikon torstaina ja koneemme lähtee siis maanantaina. Mutta meille on lupailtu pitää kenraaliharjoitus, jotta mekin pääsemme nauttimaan lasten esiintymisestä. Itse olen vanhimpien lasten kanssa treenaillut fuskua tanssiesitystä varten. Kaikki lapset pääsevät esittämään jotain joko meidän tai opettajien kanssa treenailtua.
Tärkeä osa ajasta ennen lähtöä on ihan vain yhdessä olemista. Kolmessa kuukaudessa näistä tovereista on ehtinyt tulla tärkeitä ihmisiä, joita tulee ikävä: huonetoverini Anna, ystävämme Sini, jo viime viikolla seurastamme Suomeen poistunut Elisa, viime viikolla saapunut uusi tuttavuus Maija, sekä Hannan lapset Johanna ja  Kwasi. Ja tietenkin koulun lapset. Voisinkohan piilottaa muutaman heistä matkalaukkuuni?

Tässä on ehditty kaikenlaista. Päähäni olen laitattanut letit. Yhteensä kahdeksen tuntia siinä rupeamassa meni ja pari päivää kutitti päänahkaa tosi paljon. Mutta kyllä nämä kivat, ehdottomasti sen arvoiset ovat. Pikkuhiljaa opin laittamaan näitä kiinnikin. Usein koulupäivän jälkeen suuntaamme vakispottiimme, jonka tarjoilija muistaa jo ulkoa, mitä me juomme. Rannallakin kojujen myyjät tunistavat tutut naamamme (alkuun saimme jatkuvasti kuulla arveluja, että olisimme saksalaisia, sillä heitä on täällä melko paljon)
Suomen itsenäisyyspäivää vietimme varsin suomalaisissa merkeissä: joimme glögiä, söimme suomalaista suklaata ja kuuntelimme suomalaisia lauluja. On mielestäni tosi yllättävää, kuinka ylevä Maamme laulu on. Vaikka lauleskelimme sen rennosti sohvalla retkottaen, tuntui se ihan kuin laulaisimme suuressa salissa, suurella ihmisjoukolla, vahvan miesäänen johtamana. Millään muulla laululla itsessään ei kyllä ole noin vahvaa vaikutusta ja latausta.
Suomelaisista tunnelmista siirryimme ghanalaisiin presidentinvaalien merkeissä. Kampanjat ovat olleet näkyviä. Suomessa luultavasti saman tien kiellettäisiin autot, jotka ajelevat ympäriinsä soittaen musiikkia ja kuuluttaen ehdokkaan puolesta. Meitä myös etukäteen varoiteltiin vaalien aikaan kulkemisesta ja mahdollisista levottomuuksista, ihmisillä on vaalien aikaan tunteet kuumina. Jotkut koulun lapsistakin ovat kertoneet, kannattavatko NPP:tä vai NDC:tä. Nyt äänet on laskettu ja NDC:n (eli voisi käsittääkseni verrata kokoomukseen) ehdokas Mahama jatkaa presidenttinä toisen kauden.
Päädyimme leipomaan pipareita, mitkä kyllä maistuvat melko herkkuherkulle...Toki olemme viettäneet hetkiä loikoillen auringossa sekä katsellen maisemia. Täältä kotoa on sellaiset näkymät kylälle ja merelle, että kaiken haluaisi tallentuvan mahdollisimman tarkasti mielen syövereihin. Vaikka rakastan Suomen maisemia suuresti, on tämä jotain niin erilaista, ettei voi olla nauttimatta.

Harjoittelukin on toki tarjonnut melkoisesti antia: Ainakin itsetutukiskelua on takana. Olen käsitellyt osaamattomuuden ja riittämättömyydentunteita ja yrittänyt kaivella omia taitoja ja vahvuuksia. Päivien aikana on käyty melkoista tunnevuoristorataa; lasten kanssa saattaa ensin hajottaa ja stressata tosi paljon ja seuraavassa hetkessä onkin jo oltava superinnostunut. Viittomakielisten kulttuuri on auennut minulle aivan uutena maailmana ja toivoisin siihen jäävän jonkinlaista kosketuspintaa myös kotiinpaluun jälkeen. Toki olen oppinut pikkuisen viittomaan itsekin. Sääli vain, etteipä Suomessa taida kovastikaan olla tilanteita, joissa hyödyntää ghanalaista viittomakieltä. Monikulttuurisuusopintokokonaisuuteen tämä reissu on istunut kuin nenä päähän. Olen törmännyt moniin Suomesta käsin kaukaisilta tuntuviin asioihin, jotka täällä ovat ihmisten arkea, olen rohkaistunut puhumaan enemmän englantia sekä ollut kaukana kotoa. "Matkailu avartaa" on puhki kulunut lause, mutta pitää oikeasti paikkansa.

Vaikka nyt vain odotamme innolla kotiin paluuta, on varmasti Suomessa kulttuurishokki edessä. Varmasti tänne tulee ikävä, eikä sitä koskaan tiedä, vaikka joskus eksyisi tänne uudestaankin; ainakin kiinnostus ulkomailla matkustamiseen on päässyt vähän heräilemään...

reissaamista osa 2

Edellisessä postauksessa ollaan päästy pohjoiseen asti ja nyt juttua sieltä sitten...

Myöhään illalla etsimme Tamalesta hotellin, jotta voisimme seuraavana aamuna jatkaa matkaa Molen kansallispuistoon. Bussi lähti vasta iltapäivällä, mikä tarkoitti piiiitkäää ja kuuumaaa odotusta asemalla melkein koko ajan suorassa auringonpaisteessa. Konkretisoi melko hyvin, mitä tarkoitetaan fraasilla "Afrikan auringon alla". Afrikkalainen myyntikulttuuri palveli onneksi hyvin, kun ei tarvinnut lähteä vettä haeskelemaan, vaan sopivan hetken tullen huikkasi "pjater" (eli pure water) ja sain ostaa vesipusini peppuani nostamatta. Lähtöajasta seurasi, että olimme taas perillä pimeän tultua.
Automatkalla oli mielenkiintoista seurata niin maisemia kuin kanssamatkustajiakin. Bussi oli aivan täyteen ahdettu niin tavarasta kuin ihmisistä; juuri kun ajattelimme, ettei autoon enää mitään mahtuisi, tungettiin sisään vielä muutama ihminen, jamssia, televisio ja vähän jotain muuta... Sinin kanssa myös pidimme tiukasti kiinni televisiosta, ettei se tipahtaisi bussin lattialle kesken matkan. Ihmiset eivät valittaneet muutaman tunnin seisoskelusta, jopa kouluikäinen poika jaksoi seisoa oikein urhoollisesti. Hieman eri homma kuin bussimatka Kangasalta Tampereelle. Onneksi itse olimme ajoissa ostaneet paikkaliput.

Molessa viivyimme kaksi yötä, eli väliin jäi yksi kokonainen päivä safareille. Aamulla kävelimme ja iltapäivällä autoilimme ehkä koko paikan parhaan oppaan, Kalman, kanssa etsimässä norsuja. Ja norsujahan näimme; yhteensä kuusi, vaikka tähän aikaan vuodesta norsujen näkeminen ei ole mikään itsestäänselvyys. Lisäksi bongasimme paviaaneja, antilooppeja ja tsetse-kärpäsiä. Pahkasiat, eli Bumbat olivat ruokaseuranamme, ihan vain metrin-parin päässä meistä. Leppoisia kavereita hurjasta ulkomuodosta huolimatta... Myös maisemat toivat vahvasti Leijonakuninkaan mieleen. Ei paha, ei paha. Leijonia emme kuitenkaan nähneet; Kalma kertoi itse nähneensä vain kolmesti, joten eipä ollut kauheasti odotettavissakaan.

Molesta palasimme Tamaleen, jossa odotimme muutamia tunteja bussin lähtöä Accraan. Näimme uuden paikallisen tuttavuuden opastamana Tamalea, teimme ostoksia ja istuimme ravintolassa. Tykkäsin pohjoisesta enemmän kuin etelästä, vaikka siellä olikin kuivempaa ja kuumempaa. Meininki siellä on leppoisaa, ihmiset kiireettömämmän tuntuisia ja aikaa on. Maisemat olivat oikein mieleeni. Näimme Afrikkaan oleellisesti kuuluvia savimajoja ja savannia. Tavallaan mieleen tulivat Pohjanmaan lakeudet, yhtä luontevalta tuntui täällä paikallisen maaseudun perusmaisema, mutta toisaalta samalla hurjan vaikuttavaa.
Takaisin etelään matkasimme läpi yön. Mukavissa busseissa oli kohtalaisen hyvä nukkua, vaikka ilmastointi saikin jopa pohjolan kylmyyteen tottuneet likat palelemaan. Aamulla Accrassa pidimme pikakokouksen ja päätimme Wliin sijaan suunnata tutulle Kokrobitelle ja levätä siellä pari päivää.

Kokrobite oli hyvä päätös. Saimme peseytyä rauhassa ja nauttia vapaapäivästä, auringosta ja toistemme hyvästä seurasta. Illalla oli culturenight, mikä sisälsi paikallisia tanssiesityksiä.Mutta mahtuipa sekaan melkoinen yllätyskin. Päädyimme nimittäin itsekin tanssimaan! Showhun kuului, että mies kävi yleisöstä hakemassa ihmisä mukaan tanssin pyörteisiin, ja sinnehän mekin päädyimme jammailemaan. En tiedä, oliko paikallisen yleisön hurrauksessa enemmän kyseessä innostus siitä, että turistit ovat innostuneita heidän kulttuuristaan vai huvittuneisuus siitä, että valkoiset hölmöt yrittävät tanssia. Mutta yhtä kaikki, ainakin hauskaa oli jokaisella.

En tiedä, häviääkö reissusta hohto, kun aikaa kuluu. Mutta sen tiedän, että olen päässyt näkemään paljon sellaista, mitä en olisi kuvitellutkaan näkeväni. Muistelen sen verran kuin muistan, ja eiköhän sitä muistettavaa riitä melko paljon, vaikka paljon ehtisi unohtuakin :)
Sanoisinko, että kyseessä on melkoinen ensimmäinen ulkomaanmatka!