Reissasimme tuossa jossain välissä viikon verran pitkin Ghanaa viiden naisen voimin. Seurauksena väsymystä, läjä likaisia vaatteita sekä mahtavia kokemuksia ja muistoja.
Lähdimme aamulla kuuden jälkeen liikkeelle, mutta eipä loppujen lopuksi olisi ollut niin hoppu. Saimme odottaa trotron täyttymistä toista tuntia ennen kuin pääsimme suuntaamaan kohti Cape coastia. Ensimmäinen kohteemme oli Biriwa beach hotel, josta olenkin jo aiemminin kirjoittanut. Siellä pääsimme nauttimaan altaasta, hyvästä ruoasta ja lämpimästä suihkusta kahden yön verran.
Ensimmäisen aamun aloitimme lääkärirallilla. Itse en ollut kipeänä (en ole oikeastaan koko harjoittelun aikana ollut) vaan ihan vain seuraneitinä. Oli hurjan mielenkiimtoista nähdä, millaista lääkärimeininki täälläpäin maailmaa.
Lääkärin jälkeen suuntasimme Cape coastille näkemään vanhan orjalinnakkeen. Melko vaikuttava paikka. Nähtiin tyrmät ja näkymät merelle, mihin orjat lähetettiin ilman paluun mahdollisuutta, opas kertoi elävästi linnakkeen menneestä elämästä (vaikka englanninkielentaito rajoittikin ymmärtämistä).
Yksi Ghanan must-kohteista on Kakumin luonnonpuisto. Canopy walkaway, eli riippusillat sademetsän latvojen yläpuolella, on melko hurja kokemus. Yllätyin, kuinka vähällä pelkäämisellä pääsin itse. Ehkä osasyynä keskittyminen ainutlaatuisen kokemuksen ikuistamiseen kameralla.
Eikä sademetsäosio jäänyt vain lyhyeen kierrokseen vaan päätimme viettää yön puumajassa metsän keskellä. Pakettiin kuului myös kierros metsässä pimeällä. Kun myöhemmin kuuntelimme kuvaamaamme videopätkää, huomasimme metelin melkoiseksi, mutta itse tilanteessa sitä ei huomannut, kun siihen ehti niin tottua.
Yllättyimme myös muutamaman muun suomalaisen näkemisestä. Bongasimme nimittäin lintubongareita!
Sademetsän siimeksessä heräsimme aikaisin ja pääsimme reippaasti jatkamaan matkaamme. Reissasimme koko pitkän päivän pohjoista kohti trotrolla ja parilla bussilla saapuen illalla Tamaleen. Illalla hotellityöntekijäkin oli aivan ihmeissään kulkemastamme matkasta. Lähes läpi Ghanan yhdessä päivässä. Me mentiin eikä meinattu...
Mitä sitten tapahtui? Pysyimmekö terveinä? Näimmekö elefantteja? Se selviää seuraavassa postauksessa...
perjantai 30. marraskuuta 2012
sunnuntai 25. marraskuuta 2012
Alle kuukausi jäljellä
Luokkatoverin postaus innosti minutkin kirjoittamaan ajatuksia kotiinpaluusta ja jäljellä olevasta ajasta...
Aikaa Ghanassa on siis alle kuukausi. Joulukuun 17. iltana kone lähtee kohti Lontoota, mistä sitten lento kotimaan kamaralle. Me kaikki täällä House of Gracella odotamme paluuta PALJON sekä positiivisessa, että negatiivisessa mielessä. Moneen kertaan täällä on pohdittu sitä, miten voi samaan aikaan haluta niin paljon kahta niin päinvastaista asiaa: takaisin kotiin, mutta olla täällä.
Tietysti kotiin on kova ikävä. Siellä on tärkeät ihmiset ja tutut paikat ja meiningit. Syksyn aikana ehtii missata aika paljon kaikkea: juhlia, sukulaislasten kasvua, ruskan värit, syksyn vilpoisuus, ensilumi, tansseja ja muita tapahtumia... Kolme kuukautta on tähän mennessä pisin aika näkemättä perhettä. Vaikken enää asukaan vanhempien luona, tulee muulloin käytyä kotona vähintään kerran kuussa. Niin paljon jää kertomatta ja puhumatta välimatkan vuoksi. Pidän Suomesta hurjan paljon, ja näin etäältä katsottuna sen huomaa vielä entistä paremmin. Kaipaan sitä kaikkea, mikä rakkaassa kotimaassa odottaa.
Afrikassa vietettävä aika hupenee käsittämättömän nopeaa vauhtia. Kolme kuukautta on muuttunut kolmeksi viikoksi ja pitää tosissaan miettiä, mitä kaikkea haluaa vielä ehtiä tekemään. Mieleen pompsahtelee kysymyksiä: olenko ehtinyt kokea kaiken? Mitä hankkisin vielä Suomeen vietäväksi? Vierähtävätkö viimeiset kolme viikkoa nopeammin kuin ehtii tajutakaan?
Kaikenkaikkiaan Afrikka on hurjan hyvä. Meillä on täällä onnellista olla. On lämmintä, musiikki soi, meininki on rentoa ja ihmiset ystävällisiä, lapset suloisia... Suomen huolet, kiire ja stressi ovat jääneet pohjoiseen (toki täälläkin on omat tehtävät asiansa, mutta kaikki huoletkin ovat kuitenkin niin huoletonta). Elämästä ja jokaisesta hetkestä on helppo nauttia. Saamme elää täällä ihan mielettömän hyvällä kokoonpanolla; näiden tovereiden kanssa eletään tiiviisti yhdessä ja jaetaan PALJON. Ghanasiskoista on tullut oikein tärkeitä näinkin lyhyessä ajassa <3.
Tämä reissu on ainutlaatuinen kokemus. Se, mitä meidän elämämme täällä nyt on, tulee olemaan "vain" muistoja ja valokuvia, eikä tästä elämästä haluaisi luopua. Toisaalta reissumme on ikimuistoinen kokemus. Vaikka kaikkea ei aina muistaisikaan, muistettavaa kyllä riittää ja kaikki täällä koettu tulee aina olemaan osa minua ja vaikuttamaan ajatusmaailmaani.Siitä kumpuaakin seuraava kysymys: ymmärtääkö kukaan Suomessa, mistä puhun? Afrikkaa ei pysty selittämään, se pitää nähdä ja kokea. Tulen peilaamaan kaiken sen kautta, mitä elämää ja missä olen elänyt nämä viimeisimmät kuukaudet. Tulenko olemaan yksin päänisisäisen Afrikkani kanssa? (toki olemme saaneet täällä Hannan luona elää Afrikaksi melko länsimaalaista elämää, mutta aivan varmasti tälläkin on vaikutuksensa.) Uskoisin, että ihminen voi lähteä Afrikasta, mutta Afrikka ei ihmisestä.
Käsittämättömältä tuntuu myös, että jouluun on kuukausi. Sitä on vaikea tajuta täältä lämpimästä käsin ja aina uudestaan yllättyy ajatukseen siitä, että kotimaassa on jouluvaloja ja kynttilöitä. Olen tottunut, että kylmyys ja pimeys valmistavat joulun aikaan, mutta nyt itse elän mielessäni ehkä kesä- tai heinäkuuta ilmaston vuoksi... Kaikesta tästä etukäteisihmettelystä huolimatta taidan vielä Suomeen palattuani yllättyä siitä, kuinka heti joulu on.
En malta enää odottaa kotiin paluuta, mutta onhan siihen vielä aikaa, onhan...
Aikaa Ghanassa on siis alle kuukausi. Joulukuun 17. iltana kone lähtee kohti Lontoota, mistä sitten lento kotimaan kamaralle. Me kaikki täällä House of Gracella odotamme paluuta PALJON sekä positiivisessa, että negatiivisessa mielessä. Moneen kertaan täällä on pohdittu sitä, miten voi samaan aikaan haluta niin paljon kahta niin päinvastaista asiaa: takaisin kotiin, mutta olla täällä.
Tietysti kotiin on kova ikävä. Siellä on tärkeät ihmiset ja tutut paikat ja meiningit. Syksyn aikana ehtii missata aika paljon kaikkea: juhlia, sukulaislasten kasvua, ruskan värit, syksyn vilpoisuus, ensilumi, tansseja ja muita tapahtumia... Kolme kuukautta on tähän mennessä pisin aika näkemättä perhettä. Vaikken enää asukaan vanhempien luona, tulee muulloin käytyä kotona vähintään kerran kuussa. Niin paljon jää kertomatta ja puhumatta välimatkan vuoksi. Pidän Suomesta hurjan paljon, ja näin etäältä katsottuna sen huomaa vielä entistä paremmin. Kaipaan sitä kaikkea, mikä rakkaassa kotimaassa odottaa.
Afrikassa vietettävä aika hupenee käsittämättömän nopeaa vauhtia. Kolme kuukautta on muuttunut kolmeksi viikoksi ja pitää tosissaan miettiä, mitä kaikkea haluaa vielä ehtiä tekemään. Mieleen pompsahtelee kysymyksiä: olenko ehtinyt kokea kaiken? Mitä hankkisin vielä Suomeen vietäväksi? Vierähtävätkö viimeiset kolme viikkoa nopeammin kuin ehtii tajutakaan?
Kaikenkaikkiaan Afrikka on hurjan hyvä. Meillä on täällä onnellista olla. On lämmintä, musiikki soi, meininki on rentoa ja ihmiset ystävällisiä, lapset suloisia... Suomen huolet, kiire ja stressi ovat jääneet pohjoiseen (toki täälläkin on omat tehtävät asiansa, mutta kaikki huoletkin ovat kuitenkin niin huoletonta). Elämästä ja jokaisesta hetkestä on helppo nauttia. Saamme elää täällä ihan mielettömän hyvällä kokoonpanolla; näiden tovereiden kanssa eletään tiiviisti yhdessä ja jaetaan PALJON. Ghanasiskoista on tullut oikein tärkeitä näinkin lyhyessä ajassa <3.
Tämä reissu on ainutlaatuinen kokemus. Se, mitä meidän elämämme täällä nyt on, tulee olemaan "vain" muistoja ja valokuvia, eikä tästä elämästä haluaisi luopua. Toisaalta reissumme on ikimuistoinen kokemus. Vaikka kaikkea ei aina muistaisikaan, muistettavaa kyllä riittää ja kaikki täällä koettu tulee aina olemaan osa minua ja vaikuttamaan ajatusmaailmaani.Siitä kumpuaakin seuraava kysymys: ymmärtääkö kukaan Suomessa, mistä puhun? Afrikkaa ei pysty selittämään, se pitää nähdä ja kokea. Tulen peilaamaan kaiken sen kautta, mitä elämää ja missä olen elänyt nämä viimeisimmät kuukaudet. Tulenko olemaan yksin päänisisäisen Afrikkani kanssa? (toki olemme saaneet täällä Hannan luona elää Afrikaksi melko länsimaalaista elämää, mutta aivan varmasti tälläkin on vaikutuksensa.) Uskoisin, että ihminen voi lähteä Afrikasta, mutta Afrikka ei ihmisestä.
Käsittämättömältä tuntuu myös, että jouluun on kuukausi. Sitä on vaikea tajuta täältä lämpimästä käsin ja aina uudestaan yllättyy ajatukseen siitä, että kotimaassa on jouluvaloja ja kynttilöitä. Olen tottunut, että kylmyys ja pimeys valmistavat joulun aikaan, mutta nyt itse elän mielessäni ehkä kesä- tai heinäkuuta ilmaston vuoksi... Kaikesta tästä etukäteisihmettelystä huolimatta taidan vielä Suomeen palattuani yllättyä siitä, kuinka heti joulu on.
En malta enää odottaa kotiin paluuta, mutta onhan siihen vielä aikaa, onhan...
torstai 22. marraskuuta 2012
Mikä on tämä herkku-herkku
Jos joku juttu on reissatessa tärkeä asia, niin se on ruoka. Eli tässä pakollinen ruokapäivitys. Paikallinen ruoka herättää ristiriitaisia tuntemuksia ja Suomeen päästessä edessä on niin helpotus kuin ikäväkin. Itse en ole ruoanlaittaja, eli reseptejä ei välttämättä kovin tartu matkaan, mutta ehkäpä joitain ideoita tulee hyödynnettyä jatkossa...
Iso uusi juttu on ollu käsin syöminen. Tosin meille länsimaalaisille melko helposti katetaan haarukka vaikkeivät esim. koulun lapset sitä käyttäisikään. Sormin on hauskaa syödä ja siihen on alkanut jo löytyä rutiinia: enää eivät kaikki sormet ole sotkussa ja kastikkeen kauhominen riisin mukaan luonnistuu. Muistettavaa on myös nimenomaan oikean käden käyttö ruokaa suuhun lappaessa (olen vasenkätinen, ja täällä se käsi perinteisesti mielletään vessakädeksi. Mutta ilmeisesti obronille annetaan tässäkin asiassa paljon anteeksi.)
Itse meidän ei ole tarvinnut ruokiamme ostaa, sillä kotiapulainen käy torilla ja valmistaa ruoan. Mutta muuten kaupoilla käydessä olemme kyllä päässeet näkemään, missä ja miten ruokaa myydään. Haju ainakin on melkoinen.Yllättävän hyvin haju onneksi pysyy ainakin Kaneshiella (vähän niin kuin paikallinen ostari) alakerrassa, eikä häiritse kankaiden shoppailua... Lihat ja kalat lojuvat iloisesti rivissä odottamassa ostajiaan ilman mitään kylmäsäilytystä. Välillä on vaikea tunnistaa, mitä mikäkin on, ja joskus kun tunnistaa, ei haluaisi tunnistaa. Mutta toisaalta tiskit ovat todella värikkäitä tomaateista, hedelmistä ja muista vastaavista. Tuoreus on ihan eri luokkaa kuin suomalaisissa muovipakkauksissa. Pähkinätkin näyttävät hurjan houkuttelevilta.
Juomavesi tietysti ostetaan. Vettä myydään täällä pulloissakin, mutta halvempaa ja kätevämpää se on ostaa puolen litran pusseissa. Yksi pussi maksaa 10 pesoetta, eli alle viisi senttiä. Pussista puraistaan kulma pois ja siitä sitten vain juodaan. Ja vettä tulee juotua (ja pitääkin juoda) huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Puoli litraa vetäisee kevyesti kerralla.
Perunan sijaan täällä syödään fufua, bankua ja yamssia. Banku ja fufu ovat taikinamaisia köntsiä, joita kastetaan kastikkeeseen. Maistuvat vähän kummalle. Yamssi on vähän kuin iso peruna. Sitä syön ihan mielelläni. Riisipallot ovat hauskoja ja makukin mukavan tuttu. Ruokabanaani, eli plantain on alusta asti maistunut hyvältä. Kari on jauhomaista ja sitä laitetaan papukastikkeen päälle.
Kalaa jos jotain syödään paljon. Ja kalasta kaikki osat. Papujakaan ei pidä unohtaa. Mausteita käytetään rohkeasti, jo pienet lapset ovat tosi tottuneita voimakkaisiin makuihin. Shitoa löytyy usein ruoan mausteeksi. Siinä on ilmeisesti kalaa ja ainakin siinä on makua. Joskus ruoka näyttää suomalaisen silmään siltä, että mieluummin vain syö sen kummempia kyselemättä.
Lempparilistaan ovat tähän mennessä päässeet ainakin seuraavat: hotelliaamiainen Biriwassa (tarjoilu ja lämpimät sämpylät suklaalevitteellä tekevät ihmeitä), lobsterit kermakastikkeessa ja sienikastike (suomalaisista sienistä), molemmat perunamuusin kanssa. Äsken mainittujen etu tosin on tuttu maku pitkästä aikaa ja pieni Suomi-ikävä. Paikallisista ruoista korkealle sijalle nousevat kelewele (maustettuja, paistettuja plantaineja ja pähkinöitä) ja groundnut sauce (maapähkinäkastike).
Herkuteltua täällä on tullut vähemmän kuin Suomessa, mutta kokonaan se ei ole tietenkään jäänyt. Täällä meillä on paikalliset herkut. Melkein aina auton pysähtyessä voi ikkunasta ostaa plantainsipsejä. Ne ovat HYVIÄ. Kuulin etukäteen, että suomalaista suklaata tulee ikävä, mutta itselleni ghanalainen suklaa kelpaa oikein hyvin. Se maistuu ehkä vähän samalta kuin pääsiäismunasuklaa, mutta pienen totuttelun jälkeen se on löytänyt tiensä sydämeen. Ihan oma lukunsa täällä ovat hedelmät. Tuoreet hedelmät. Täällä himoitsen ananasta, mitä en Suomessa syö koskaan. Appelsiineja on hauska ostaa syötäväksi matkan varrelta, kun täällä niitä ei kuorita kokonaan,vaan niistä leikataan "hattu" pois ja imetään tyhjäksi. Rasvasta tirisevin herkku on munkkipallerot (joiden päällä ei ole sokeria), joiden oikeaa nimeä en nyt muista, kun Johannakaan ei ole tässä, että voisi kysyä. Kylmä lempparimaku on Fun yogo -jäätelö, eli jäädytetty jogurtti. Siitä puraistaan vesipussien tavoin kulma pois ja imetään tyhjäksi.
Täällä uskaltaa herkutellakin hyvällä omallatunnolla lihomista pelkäämättä, sillä muodokkuus on täällä positiivinen asia. Se tarkoittaa, että on vahva ja toimeentuleva. Kokoon viittavat kommentitkaan eivät ole sellainen kielletty puheenaihe kuin Suomessa...
Olen kuullut maailman huonoimman iskurepliikin "I like your sister. I like fat people". (Kaikki valkoiset siis ovat automaattisesti siskoja). Onneksi osaan ottaa kokoon viittaavat kommentit huumorilla, sillä koulussakin pojat jaksavat välillä muistuttaa, kuinka minä olen fat ja he itse thin. Ihan virkistävää välillä tällainen asenne!
Iso uusi juttu on ollu käsin syöminen. Tosin meille länsimaalaisille melko helposti katetaan haarukka vaikkeivät esim. koulun lapset sitä käyttäisikään. Sormin on hauskaa syödä ja siihen on alkanut jo löytyä rutiinia: enää eivät kaikki sormet ole sotkussa ja kastikkeen kauhominen riisin mukaan luonnistuu. Muistettavaa on myös nimenomaan oikean käden käyttö ruokaa suuhun lappaessa (olen vasenkätinen, ja täällä se käsi perinteisesti mielletään vessakädeksi. Mutta ilmeisesti obronille annetaan tässäkin asiassa paljon anteeksi.)
Itse meidän ei ole tarvinnut ruokiamme ostaa, sillä kotiapulainen käy torilla ja valmistaa ruoan. Mutta muuten kaupoilla käydessä olemme kyllä päässeet näkemään, missä ja miten ruokaa myydään. Haju ainakin on melkoinen.Yllättävän hyvin haju onneksi pysyy ainakin Kaneshiella (vähän niin kuin paikallinen ostari) alakerrassa, eikä häiritse kankaiden shoppailua... Lihat ja kalat lojuvat iloisesti rivissä odottamassa ostajiaan ilman mitään kylmäsäilytystä. Välillä on vaikea tunnistaa, mitä mikäkin on, ja joskus kun tunnistaa, ei haluaisi tunnistaa. Mutta toisaalta tiskit ovat todella värikkäitä tomaateista, hedelmistä ja muista vastaavista. Tuoreus on ihan eri luokkaa kuin suomalaisissa muovipakkauksissa. Pähkinätkin näyttävät hurjan houkuttelevilta.
Juomavesi tietysti ostetaan. Vettä myydään täällä pulloissakin, mutta halvempaa ja kätevämpää se on ostaa puolen litran pusseissa. Yksi pussi maksaa 10 pesoetta, eli alle viisi senttiä. Pussista puraistaan kulma pois ja siitä sitten vain juodaan. Ja vettä tulee juotua (ja pitääkin juoda) huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Puoli litraa vetäisee kevyesti kerralla.
Perunan sijaan täällä syödään fufua, bankua ja yamssia. Banku ja fufu ovat taikinamaisia köntsiä, joita kastetaan kastikkeeseen. Maistuvat vähän kummalle. Yamssi on vähän kuin iso peruna. Sitä syön ihan mielelläni. Riisipallot ovat hauskoja ja makukin mukavan tuttu. Ruokabanaani, eli plantain on alusta asti maistunut hyvältä. Kari on jauhomaista ja sitä laitetaan papukastikkeen päälle.
Kalaa jos jotain syödään paljon. Ja kalasta kaikki osat. Papujakaan ei pidä unohtaa. Mausteita käytetään rohkeasti, jo pienet lapset ovat tosi tottuneita voimakkaisiin makuihin. Shitoa löytyy usein ruoan mausteeksi. Siinä on ilmeisesti kalaa ja ainakin siinä on makua. Joskus ruoka näyttää suomalaisen silmään siltä, että mieluummin vain syö sen kummempia kyselemättä.
Lempparilistaan ovat tähän mennessä päässeet ainakin seuraavat: hotelliaamiainen Biriwassa (tarjoilu ja lämpimät sämpylät suklaalevitteellä tekevät ihmeitä), lobsterit kermakastikkeessa ja sienikastike (suomalaisista sienistä), molemmat perunamuusin kanssa. Äsken mainittujen etu tosin on tuttu maku pitkästä aikaa ja pieni Suomi-ikävä. Paikallisista ruoista korkealle sijalle nousevat kelewele (maustettuja, paistettuja plantaineja ja pähkinöitä) ja groundnut sauce (maapähkinäkastike).
Herkuteltua täällä on tullut vähemmän kuin Suomessa, mutta kokonaan se ei ole tietenkään jäänyt. Täällä meillä on paikalliset herkut. Melkein aina auton pysähtyessä voi ikkunasta ostaa plantainsipsejä. Ne ovat HYVIÄ. Kuulin etukäteen, että suomalaista suklaata tulee ikävä, mutta itselleni ghanalainen suklaa kelpaa oikein hyvin. Se maistuu ehkä vähän samalta kuin pääsiäismunasuklaa, mutta pienen totuttelun jälkeen se on löytänyt tiensä sydämeen. Ihan oma lukunsa täällä ovat hedelmät. Tuoreet hedelmät. Täällä himoitsen ananasta, mitä en Suomessa syö koskaan. Appelsiineja on hauska ostaa syötäväksi matkan varrelta, kun täällä niitä ei kuorita kokonaan,vaan niistä leikataan "hattu" pois ja imetään tyhjäksi. Rasvasta tirisevin herkku on munkkipallerot (joiden päällä ei ole sokeria), joiden oikeaa nimeä en nyt muista, kun Johannakaan ei ole tässä, että voisi kysyä. Kylmä lempparimaku on Fun yogo -jäätelö, eli jäädytetty jogurtti. Siitä puraistaan vesipussien tavoin kulma pois ja imetään tyhjäksi.
Täällä uskaltaa herkutellakin hyvällä omallatunnolla lihomista pelkäämättä, sillä muodokkuus on täällä positiivinen asia. Se tarkoittaa, että on vahva ja toimeentuleva. Kokoon viittavat kommentitkaan eivät ole sellainen kielletty puheenaihe kuin Suomessa...
Olen kuullut maailman huonoimman iskurepliikin "I like your sister. I like fat people". (Kaikki valkoiset siis ovat automaattisesti siskoja). Onneksi osaan ottaa kokoon viittaavat kommentit huumorilla, sillä koulussakin pojat jaksavat välillä muistuttaa, kuinka minä olen fat ja he itse thin. Ihan virkistävää välillä tällainen asenne!
torstai 8. marraskuuta 2012
Autolla ajetaan ei-niin-varovasti
Täällä liikenne on täysin omaa luokkaansa. Suomalaisen silmiin näyttää välillä kuin mitään sääntöjä ei olisi: kukaan ei käytä turvavöitä (oikeastaan niitä ei useimmiten edes ole), ihmisiä istuu kulkuvälineissä ihan missä sattuu, kaistanvaihdot ovat ihan päättömiä "nyt mä menen tähän", jalankulkijat juoksevat isojenkin teiden ylitse ilman liikennevaloja tai suojatietä. Kuitenkin liikenne sujuu ja kaikki tuntuvat pelaavan yhteisillä kirjoittamattomilla säännöillä. Nimenomaan kirjoittamattomilla, sillä ajokortin voi saada monilla tavoilla, joista autokoulun käyminen on vain yksi vaihtoehto, eli liikennesäännöt eivät ole välttämättä kaikilla kovin hyvin hallussa. Mutta ei hätää äiti, oloni on turvallinen!
Suomessa tööttäily liikenteessä on vähintäänkin agressiivissävytteistä ja harvinaista. Ghanassa on toisin. Auton torvi on äänimerkki, jolla ilmaistaan iloisesti "täältä minä tulen", kun vaihdetaan kaistaa tai kun ohittaa jakankukijaa (en tiedä, tottuuko siihen ollenkaan, että kun kävelet rauhassa, kuuluu yhtäkkiä selän takaa tööttäys ja samalla hetkellä auto porhaltaa vierestä)
Julkinen liikenne eroaa suomalaisesta. Afrikassa ei ole aikatauluja, jolloin autot kulkevat tai numeroa, johon soitat ja tilaat taksin (ellet sitten ole saanut joltain kuskilta itseltään tämän puhelinnumeroa. Ghanalaiset miehet nimittäin tykkäävät vaihtaa numeroita) vaan autot nappaavat asiakkaan sopivasta kohdasta kyytiin tai lähtevät liikkeelle sitten, kun auto on täynnä.
Ehdottomasti hauskin julkisen liikenteen muoto on trotro. Trotrot ovat ikään kuin pakettiautoja, joihin on lisätty istuimet. Missään ei lue, mihin mikäkin trotro on menossa vaan autossa kuljettajan lisäksi työskentelevä mate huutaa ja viittoo kädellä määränpäätä. Jossain vaiheessa matkaa mate pyytää maksun, ja antaa kyllä vaihtorahan, kun vain malttaa odottaa (niillä on käsittämätön muisti, he voivat yhtäaikaa muistaa monen asiakkaan maksutapahtuman). Useimmiten trotrossa on hyvin tiivis tunnelma: omat polvet suussa ja vierustoveri kiinni kyljessä.
Jos haluame täältä Ablakusta lähteä yhtään mihinkään, täytyy meidän ensimmäiseksi ottaa taksi. Se ei ole vaikeaa, kertaakaan ei meidän ole kovin montaa minuuttia tarvinnut odottaa, että kohdalle on ajanut auto, jossa on tilaa meille kaikille. Takseja täällä on kahdenlaisia: shared ja drop in. Drop in vie asiakkaan sinne, minne tämä haluaa (eli toimii suomalaisen taksin tapaan). Shared taxi on nimensä mukaan jaettu, eli samaan kyytiin poimitaan matkan varrelta toisilleen tuntemattomia ihmisiä.
Mielestäni tämä shared taxi on aivan mielettömän hyvä systeemi. Se on sekä ekologista, taloudellista että ihan mukavaa. Ehkä suomalaisessakin systeemissä olisi opittavaa tästä!
Santeri ihmetteli keskustellessamme, onko minulla varaa täällä kuljeskella jatkuvasti taksilla. Täällä julkisen liikenteen hinnat ovat kuitenkin eri luokkaa kuin Suomessa. Accran sisällä kuljettu matka trotrolla pyörii matkasta riippuen siinä cedin paikkeilla, eli alle puoli euroa; shared taxi meiltä rannalle 70 pesoeta ja Barrialiin 80 pesoeta (jotain kolmisenkymmentä senttiä). Eli kyllä, minulla on varaa kulkea täällä taksilla. Tosin paikalliseen hintatasoon alkaa olla jo niin tottunut, ettei enää edes tunnu erityisen edulliselta vaan nämä hinnat ovat ihan perushintatasoa.
Suomen katsastuskriteereillä täällä ei olis varmaan yhtäkään autoa. On käsittämätöntä, millaisilla rotiskoilla pääsee kulkemaan ja ilmeisen hyvin. Oli kyseessä trotro tai taxi, niin joka paikka repsottaa: ikkunat, ovet, penkit... Kovalla sateella on enemmän sääntö kuin poikkeus, että ikkunan reunasta vuotaa vettä. Syviä lihaksia on hyvä treenata autossa istuessaan, kun ei uskalla nojata eteen tai taakse tai kummallekaan sivulle joko epävarman tuolin tai oven takia. Ajon aikana kuuluu epämääräistä kolinaa ja räminää, ja oven tai lattian läpi saattaa tuntua vilvoittava ilmavirta. Lähes joka trotron takalasista voi bongata Jeesuksen tai ajamiseen tai Jumalaan liittyvän sloganin.
Ghana-autoilua tulee aivan varmasti ikävä. Musiikki, maisemat ja meininki ovat ajaneet tiensä suoraan sydämeen <3
Suomessa tööttäily liikenteessä on vähintäänkin agressiivissävytteistä ja harvinaista. Ghanassa on toisin. Auton torvi on äänimerkki, jolla ilmaistaan iloisesti "täältä minä tulen", kun vaihdetaan kaistaa tai kun ohittaa jakankukijaa (en tiedä, tottuuko siihen ollenkaan, että kun kävelet rauhassa, kuuluu yhtäkkiä selän takaa tööttäys ja samalla hetkellä auto porhaltaa vierestä)
Julkinen liikenne eroaa suomalaisesta. Afrikassa ei ole aikatauluja, jolloin autot kulkevat tai numeroa, johon soitat ja tilaat taksin (ellet sitten ole saanut joltain kuskilta itseltään tämän puhelinnumeroa. Ghanalaiset miehet nimittäin tykkäävät vaihtaa numeroita) vaan autot nappaavat asiakkaan sopivasta kohdasta kyytiin tai lähtevät liikkeelle sitten, kun auto on täynnä.
Ehdottomasti hauskin julkisen liikenteen muoto on trotro. Trotrot ovat ikään kuin pakettiautoja, joihin on lisätty istuimet. Missään ei lue, mihin mikäkin trotro on menossa vaan autossa kuljettajan lisäksi työskentelevä mate huutaa ja viittoo kädellä määränpäätä. Jossain vaiheessa matkaa mate pyytää maksun, ja antaa kyllä vaihtorahan, kun vain malttaa odottaa (niillä on käsittämätön muisti, he voivat yhtäaikaa muistaa monen asiakkaan maksutapahtuman). Useimmiten trotrossa on hyvin tiivis tunnelma: omat polvet suussa ja vierustoveri kiinni kyljessä.
Jos haluame täältä Ablakusta lähteä yhtään mihinkään, täytyy meidän ensimmäiseksi ottaa taksi. Se ei ole vaikeaa, kertaakaan ei meidän ole kovin montaa minuuttia tarvinnut odottaa, että kohdalle on ajanut auto, jossa on tilaa meille kaikille. Takseja täällä on kahdenlaisia: shared ja drop in. Drop in vie asiakkaan sinne, minne tämä haluaa (eli toimii suomalaisen taksin tapaan). Shared taxi on nimensä mukaan jaettu, eli samaan kyytiin poimitaan matkan varrelta toisilleen tuntemattomia ihmisiä.
Mielestäni tämä shared taxi on aivan mielettömän hyvä systeemi. Se on sekä ekologista, taloudellista että ihan mukavaa. Ehkä suomalaisessakin systeemissä olisi opittavaa tästä!
Santeri ihmetteli keskustellessamme, onko minulla varaa täällä kuljeskella jatkuvasti taksilla. Täällä julkisen liikenteen hinnat ovat kuitenkin eri luokkaa kuin Suomessa. Accran sisällä kuljettu matka trotrolla pyörii matkasta riippuen siinä cedin paikkeilla, eli alle puoli euroa; shared taxi meiltä rannalle 70 pesoeta ja Barrialiin 80 pesoeta (jotain kolmisenkymmentä senttiä). Eli kyllä, minulla on varaa kulkea täällä taksilla. Tosin paikalliseen hintatasoon alkaa olla jo niin tottunut, ettei enää edes tunnu erityisen edulliselta vaan nämä hinnat ovat ihan perushintatasoa.
Suomen katsastuskriteereillä täällä ei olis varmaan yhtäkään autoa. On käsittämätöntä, millaisilla rotiskoilla pääsee kulkemaan ja ilmeisen hyvin. Oli kyseessä trotro tai taxi, niin joka paikka repsottaa: ikkunat, ovet, penkit... Kovalla sateella on enemmän sääntö kuin poikkeus, että ikkunan reunasta vuotaa vettä. Syviä lihaksia on hyvä treenata autossa istuessaan, kun ei uskalla nojata eteen tai taakse tai kummallekaan sivulle joko epävarman tuolin tai oven takia. Ajon aikana kuuluu epämääräistä kolinaa ja räminää, ja oven tai lattian läpi saattaa tuntua vilvoittava ilmavirta. Lähes joka trotron takalasista voi bongata Jeesuksen tai ajamiseen tai Jumalaan liittyvän sloganin.
Ghana-autoilua tulee aivan varmasti ikävä. Musiikki, maisemat ja meininki ovat ajaneet tiensä suoraan sydämeen <3
lauantai 3. marraskuuta 2012
Kuulumisia ja arjen syväanalyysiä
Tänne kuuluu edelleen hyvää arkea. Arki käsittää välillä tuntuvat negatiiviset tunteet ja sen ettei koko ajan ole täpinöissään kaikesta, mitä ympärillä näkyy, mutta myös innostuksen ja hiljaisen onnen tunteet siitä, että kaikki on hyvin ja kerään kokemuksia elämääni. Ja välillä myös irtiottoja arjesta...
Kävimme viime viikonloppuna Cape coastilla ja samalla yövyimme ja vietimme aikaa hotellilla. Kivalla hotellilla. Alkuun mahtui epäselvyyttä huonevarausten kanssa, mutta viikonloppu oli sen arvoinen. Kun te muut värjöttelitte kylmässä Suomessa, me makasimme auringossa käristämässä itseämme. Altaalta avautui huikeat maisemat merelle ja tuuli pehmensi mukavasti auringon porotusta. Kelpais varmaan sullekin? Keittiö tarjosi tähän mennessä reissun ehdottomasti parhaat makuelämykset: perunamuusia ja hummeria kermakastikkeessa (tosin arviomme voi olla hieman puolueellinen ja suosia Suomesta tuttuja makuja jo tässä vaiheessa ulkomaillaoloa) ja aamupalaksi (luonnollisesti aurinkoisessa ulkoilmassa nautittuna) hedelmiä, kaakaota, munakasta ja sämpylöitä suklaalevitteellä ja marmeladilla. Pariin kertaan viikonlopun aikana tuli sellainen olo, että eläisin jonkun muun elämää. Mutta kuvat ja todistajalausunnot osoittavat: kyllä minä olin ihan itse tästä kaikesta nauttimassa.
Tänään pääsimme näkemään ghanalaiset hautajaiset. Vain osan hautajaisista, koska koko setti kestää useamman päivän. Perustavanlaatuinen ero suomalaisten ja ghanalaisten hautajaisten välillä on se, keitä kutsutaan. Kun Suomessa hautajaiset on tarkoitettu vainajan tunteneille ihmisille, voi Ghanassa omaisille tulla osanottonsa esittämään, jos vähänkin tuntee jonkun, joka tuntee omaisia. Meidät esimerkiksi luettiin sukulaisten joukkoon, kun vainaja oli isäntämme serkun vaimon äiti. Luonnollisesti tällainen vierasmäärä tarkoittaa suurta rahan menoa, varsinkin, kun ruoka on merkittävä osa juhlaa. Hautajaisiin saatetaan käyttää täällä enemmän rahaa, kuin mihinkään elämiseen liittyvään; Ghanassa on perheitä, joilla ei ole varaa koulumaksuihin, mutta hautajaisiin kyllä. Tätä priorisointia jotkut kritisoivatkin (ja ihan syystä). Opittavaa suomalaisilla olisi ainakin iloinen meininki: jos en olisi tiennyt olevani hautajaisissa ja nähnyt vainajan kuvia taulussa, esitteessä ja T-paidoissa, olisi välillä mikä tahansa puutarhajuhlassa oleminen mennyt läpi, livemusiikki soi ja ihmiset tapasivat toisiaan.
Koti-ikävä ja kulttuurisokki vaikuttavat arkeni taustalla. Ja erityisesti sosionomius: mitä olisi harjoittelu ilman reflektointia, pohdintaa, analysointia ja prosessoimista? Puoliväli matkasta on koittanut, paljon on nähty ja paljon on näkemättä. Nyt mielen päällä on erityisesti se kaikki, mikä on näkemättä. Ja kokematta ja tekemättä ja oppimatta. Kolme kuukautta, ja erityisesti siitä maahan tutustumiseen koulun puolesta varatut kaksi viikkoa, tuntuvat aivan liian lyhyiltä nähdä kaikki, mitä haluaisi. Enkä ole edes perehtynyt kunnolla, mitä kaikkea haluaisin/pitäisi nähdä. Stressaan myös siitä, ehdinkö saada harjoittelusta kaiken irti ja oppia tarpeeksi. Opinko tuntemaan lapsia ja viittomaan yhtä hyvin kuin haluaisin? Huomasin, että olen asettanut tavoitteeni hyvin korkealle: haluan nähdä kaiken, mikä Ghanassa on näkemisen arvoista sekä kasvaa lähes uudeksi ihmiseksi sekä yksilönä että ammatillisesti (ilman suurempaa vaivannäköä, ihan vain sen varjolla, että olen nyt täällä kaukana ulkomailla). Haluan kokean kaiken sen, mitä aiemmatkin harjoittelijat ja lisäksi omia kokemuksia. Kuulostaako realistiselta? Niimpä...
Ratkaisu: Minun on opittava hyväksymään keskeneräisyydentunne ja kasvun tapahtuminen pikkuhiljaa. Minun on opittava tarttumaan härkää sarvista ja tekemään asioita, kuten tutustuttava siihen, mitä Ghana tarjoaa ja tartuttava rohkeasti haastaviinkin tehtäviin, jotta pääsen eteenpäin oppimisessani. Minun on opittava tarttumaan hetkeen ja elää Minun elämäni, eikä pohtia sitä, mitä kuuluisi saada irti tai mitä kuuluisi olla. Vaikka moni asia täällä Ghanassa on eri lailla kuin Suomessa, on se ihan sama Senni täälläkin vikoineen kaikkineen, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Mutta kuten eräs matkatoveri muistutti, se on ihan hyvä juttu; olisi tosi pelottavaa, jos täällä huomaisikin olevansa joku aivan muu kuin on ollut tähän mennessä. Ja tästä on hyvä jatkaa itseensä tutustumista ja kehittämistä.
 |
| Elämisen riemua... |
 |
| Lähirannaltamme Kokrobitelta. Myytävänä on monenmoista. |
 |
| Koulun lapset ovat yksi suuri syy siihen, kuinka pursuavan elävää arki täällä on. |
Tänään pääsimme näkemään ghanalaiset hautajaiset. Vain osan hautajaisista, koska koko setti kestää useamman päivän. Perustavanlaatuinen ero suomalaisten ja ghanalaisten hautajaisten välillä on se, keitä kutsutaan. Kun Suomessa hautajaiset on tarkoitettu vainajan tunteneille ihmisille, voi Ghanassa omaisille tulla osanottonsa esittämään, jos vähänkin tuntee jonkun, joka tuntee omaisia. Meidät esimerkiksi luettiin sukulaisten joukkoon, kun vainaja oli isäntämme serkun vaimon äiti. Luonnollisesti tällainen vierasmäärä tarkoittaa suurta rahan menoa, varsinkin, kun ruoka on merkittävä osa juhlaa. Hautajaisiin saatetaan käyttää täällä enemmän rahaa, kuin mihinkään elämiseen liittyvään; Ghanassa on perheitä, joilla ei ole varaa koulumaksuihin, mutta hautajaisiin kyllä. Tätä priorisointia jotkut kritisoivatkin (ja ihan syystä). Opittavaa suomalaisilla olisi ainakin iloinen meininki: jos en olisi tiennyt olevani hautajaisissa ja nähnyt vainajan kuvia taulussa, esitteessä ja T-paidoissa, olisi välillä mikä tahansa puutarhajuhlassa oleminen mennyt läpi, livemusiikki soi ja ihmiset tapasivat toisiaan.
Ratkaisu: Minun on opittava hyväksymään keskeneräisyydentunne ja kasvun tapahtuminen pikkuhiljaa. Minun on opittava tarttumaan härkää sarvista ja tekemään asioita, kuten tutustuttava siihen, mitä Ghana tarjoaa ja tartuttava rohkeasti haastaviinkin tehtäviin, jotta pääsen eteenpäin oppimisessani. Minun on opittava tarttumaan hetkeen ja elää Minun elämäni, eikä pohtia sitä, mitä kuuluisi saada irti tai mitä kuuluisi olla. Vaikka moni asia täällä Ghanassa on eri lailla kuin Suomessa, on se ihan sama Senni täälläkin vikoineen kaikkineen, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Mutta kuten eräs matkatoveri muistutti, se on ihan hyvä juttu; olisi tosi pelottavaa, jos täällä huomaisikin olevansa joku aivan muu kuin on ollut tähän mennessä. Ja tästä on hyvä jatkaa itseensä tutustumista ja kehittämistä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)