sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Onnellinen Afrikasta


Muistatteko Leijonakuninkaasta sen tähtienihmettelykohtauksen? Kun Timon, Bumba ja Simba makaavat tyytyväisinä nurmikolla ja pohtivat, mitä tähdet oikeasti ovat? Mieti sitä kohtausta, niin saat oikean tunnetilan päälle.

Eilen päätettiin käydä tutustumassa Kokrobiten (meidän lähiranta (+ hotelli), n. 10min. taksimatka) iltameininkitarjontaan. Kannatti. Nähtiin pari suomalaista tuttua sekä uusia afrikkalaisia tovereita ja ilta venyi aamutunneille.
Olimme aivan täpinöissämme ikimuistoisesta illasta. Meininki oli mielenkiintoista seurata. Tähtitaivas oli äärettömän kirkas. Mahdettiin meitä pitää kummallisina, kun haluttiin vaan kokoajan kurkotella leukojamme kohti taivasta. Ja ne riemunkiljahdukset kun näimme tähdenlennon! Rantaan lyövät aallot toivat mahtitunnelmaa, ja pakkohan sinnekin oli rynnätä porukalla jalkansa kastelemaan. Musiikki raikasi ja lähes kaikki ihmiset olivat hurjan mukavia ja ystävällisiä.
Kotimatkalla aloimme autossa kuunnella, että nyt biisi kuulostaa tutulta, onpas hassua, kuinka paljon muistuttaa erästä suomalaista biisiä. Sitten vasta olimme vallan seota, kun näimme soivan kappaleen nimen. Käypä kuuntelees: http://www.youtube.com/watch?v=T0CLGbE4_OM&feature=share
Eipä olisi ihan ensimmäisenä olettanut törmäävänsä Afrikassa Jukka Pojan biisiin!

On mielestäni käsittämätöntä, miten luonnolliselta ja todelliselta kaikki täällä Ghanassa koettu tuntuu. Oikeastaan ei edes tunnu, että olisi edes kovin kaukana kotoa. On sellainen ”Täällä sitä ollaan ja tehdään. Tietysti” –fiilis. Olisin kuvitellut, että enemmän olisi sellainen epätodellinen, ”voinko minä oikeasti olla täällä” –fiilis. Nyt vain mietityttää oikein kovasti, kuinka tallentaa nämä muistot oikein kunnolla mieleensä. Niin että, nämä säilyisivät elävinä ja kirkkaina muistoina mielessä vielä vuosien päähänkin.

Me ollaan tyttöjen kanssa puhuttu siitä, että miten on mahdollista samaan aikaan haluta kahta niin päinvastaista asiaa. Me ollaan oltu täällä nyt kolmasosa koko vaihdostamme, joten ikävä nostaa päätään. Mieleen pulpahtelee ajatuksia, siitä, mitä sitten Suomessa aikoo tehdä ja syödä. Ja ihmisten näkemistä jälleen ei malttaisi odottaa. Tuntuu, että nyt on kyllä ollut jo aivan riittävän kauan poissa kotoa. Ja koulussakin välillä turhauttaa tosi kovasti, kun lapset ovat kiinni toistensa kurkuissa, eikä mikään viesti mene perille.
Kuitenkin samaan aikaan aika täällä on rientänyt ihan liian nopeasti. Eihän kolmessa kuukaudessa ehdikään läheskään niin paljoa kuin haluaisi. Täällä on kivaa. Ja lapset ihanimpia ikinä. Ei me haluta lähteä täältä pois!
En missään nimessä vaihtaisi täällä oloaikaa pois tai lyhentäisi sitä. Kyllä se Suomi siellä jaksaa odottaa…

Asioita, joita kaipaan suomesta:

  • sauna (hikoilla täällä kyllä saa lähes koko ajan, mutta saunassa saisi hikoilla itsensä puhtaaksi eikä likaiseksi)
  • tanssiminen (lava- ja swingtanssit)
  • äiti <3 (ja muut tärkeät ihmiset)


Asioita, joita tulen kaipaamaan Afrikasta:

  • koulun lapset
  • trotrot (joukkoliikenne on täällä niin omanlaisensa)
  • tervehtiminen (täällä voit tervehtiä ketä tahansa vastaantulijaa iloisesti. Suomessa olet outo, jos vilkaisetkaan tuntematonta kohti.)
  • lämpö (vaikka tykkään talvestakin, enkä pidä ihoni käräyttämisestä, on täällä ihanaa, kun voi koko ajan olla kevyissä vaatteissa. Ja kaikkialla on niin kaunista, kun kylmyys ei rajoita)
  • letkeys (niin oma fiilis kuin ihmisten asennekin on eri)


Listoihin mahtuu varmasti myös paljon muuta, mutta nämä nousivat nyt mieleen. Nuo ikävöimiset ovat erilaisia, sillä Suomeen olen palaamassa ja ikävöimisen näkökulma on tulevaisuudessa ja siinä, mitä odotan kotiinpaluulta, kun taas Afrikkaa ajattelen niin päin, että mitä jää tänne/muistoihin. Vaikka saatanhan minä joskus tänne palatakin. Who knows…
Kuten jollekin tässä joku päivä sanoin: I really like Africa. But Finland I love.

torstai 11. lokakuuta 2012

Terveisiä kameran takaa

Tässä matkaseuraa. Edessä Anna ja Elisa, jotka majoittuvat ja työskentelevät kanssani House of Gracessa, takana Sini ja Mari, jotka ovat Mampongissa ja joita nähdään välillä viikonloppuisin.

Kuva Mampongin reissulta. Mutta kotoakin näkymät ovat tosi kivat, sillä House of Grace sijaitsee rinteessä, niin ettei kotiin pääse hikoilematta.

Obroni obroni! Lapset tykkäävät tulla moikkaamaan valkoisia ja erityisesti kamerat saavat heidät villiintymään (tässä harvinainen kuva, jossa lapset eivät tungeksi linssin edessä). Nämäkin lapset juoksivat jo kaukaa meitä kohti puukeppejään heiluttaen.

Sähkökatkokset ovat tosiaan ihan arkea täällä. Pitää muistaa pitää akut ladattuina ja otsalamppu helposti löydettävissä...

Fashion weekin hattutarjontaa
Sano "Fashion"!
Letkis. Nämä ovat meidän koulun lapsia ja Cynthia-opettaja (perjantaisin suurimmalla osalla ei ole koulupukua, mutta eturivissä nuo  sini-valkoruudulliset yhdellä tytöllä ja yhdellä pojalla ovat)

Tässä oli nyt vähän näitä kauan odotettuja visuaalisia terveisiä Afrikasta. Nähtävää ja koettavaa on paljon ja monesti tulee pysähdyttyä katsomaan ja nauttimaan tästä miljööstä (ja jossain vaiheessa maltan varmasti enemmänkin piiloutua kameran taakse, mutta nyt vielä haluan itse kokea nämä asiat ja näkymät). Pidän itseäni etuoikeutettuna, kun saan tämän syksyn elää arkeani näin erilaisessa paikassa kuin yleensä (ja kuin te muut!).
Tätä reissua kelpaa sitten kiikkustuolissa muistella (täytyy siis kaivaa keinutuoli varastosta, ettei tarvitse odottaa vanhuuteen asti ;)).

maanantai 8. lokakuuta 2012

Kreisipartyt, Shoes and Fashion

Otsikossa mainitut ovat asioita, joihin en ajatellut ihan heti Ghanassa törmääväni. No kenkiin joo, mutta en niin, että pitäisi epätoivoisesti ravata pitkin kaupunkia etsien uusia korkokenkiä...

Olin etukäteen kuullut, että kuurot tykkäävät tanssia, mutta sain silti yllättyä ihan totaalisesti. Nuo lapset on ihan hullun hyviä! Perjantait on HOG:ssa kevyempiä päiviä ja tällä viikolla keskityttiin tanssiin; lapset näytti meille, mitä osaavat. Rummun tahtiin (lapset itse rummuttivatkin) nähtiin ensin afrikkalaistyylistä tanssia ja sitten -yllätys yllätys- letkajenkkaa ja wanhojen tansseista tuttuja askeleita. Seuraavaksi jokainen lapsista sai vuorollaan tullaeteen vetämään omaa settiä. Ja se vasta oli huikeata! Lasten kropat liikkui ihan uskomattomalla tavalla, heittäytyminen ja into oli aivan ennennäkemätöntä ja yhteishenki ja kannustus liikutti vahvasti. Kun kaikki lapset oli saaneet esiintyä, oli vielä vapaata tanssia, ja siitä kehittyi ihan älytön meininki ja kunnon tanssibileet. Lasten kanssa oli tosi hauska tanssia ja opetella heidän movejaan ja hiki virtasi todella vuolaasti. Että tällainen koulupäivä!
Voisi helposti ajatella, etteivät kuurot voi tanssia, tai ainakaan yhtä hyvin kuin kuulevat, sillä tanssin lähtökohtahan kuunnellaan musiikista. Kuitenkin kropan rytmisen käytön ilo ja mahdollisuudet eivät ole yhtään sen vähäisempiä ja näillä lapsilla on tosi hyvä rytmitaju. Vaikka lapset eivät kuule musiikkia, he tuntevat sen (soittimina käytettiin rumpua ja sellaista kalisutinta, joita lähti kunnon ääni). Eli "feel the beat" sai kyllä aivan uuden merkityksen. Osa lapsista pystyi seuraamaan rytmiä ihan äärettömän tarkkaan, niin ettei itse voinut kuin kateellisena seurata vierestä...

Satuimmepa huomaamaan, että täällä olo aikaamme (tarkemmin ottaen juuri tähän viikonloppuun) osui Ghana Fashion & Design Week. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että päätimme lähteä katsomaan, mistä tässä hommassa on kyse. Saimme hommattua liput lauantaille ja seuraava vaihe olikin pohtia, mitä me laitetaan päälle. Ei ollut kenellekään meistä tullut mieleen tavaroita Suomessa pakatessa, että tarvitsisi olla messissä jotain todella edustavaa ja trendikästä. Muut vaatteet ja asusteet saimme koostettua mukana olevista vaatteista ja täältä jo ostetuista koruista, mutta kengät meiltä uupuivat. Eipä sitten muuta kuin perjantaina koulun (ja lippujen lunastuksen ja eksymisen) jälkeen etsimään hyvännäköisiä kenkiä. Helpommin sanottu kuin tehty. Kojujen tarjonta on aika rajallinen: suurin osa kengistä on varvassandaaleja tai muovikenkiä, hyvännäköisissä korkokengissä on näin tottumattomalle kävelijälle aivan liian korkea ja kapea korko, ja jos tästä huolimatta sattuu löytämään hyvät kengät, on koko todennäköisesti väärä (myyjillä ei todellakaan ole kengistä tarjolla eri kokoja). Mutta me onnistuimme (tosin jo reippaasti pimeän tultua)! Sitten vain kenkinemme odottamaan seuraavaa päivää... (tähän mennessä kirjoitettu ennen fashion week:a ja jatko sen jälkeen)

 Fashion week oli ehdottomasti mahtava once in a lifetime -kokemus. Perjantaina, kun lunastettiin liput, oltiin liikkeellä rähjäisissä ja hikisissä vaatteissa, joten yllätettiin lipunmyyjäihmiset, kun lauantaina näytettiinkin ihmisiltä :). Sitä tunsi illan ajan itsensä paljon hienommaksi ihmiseksi kuin onkaan.Näimme vähän näytteillä olevia muotiluomuksia (yllättävän vähän niitä tosin oli) sekä kunnon catwalk-näytoksen (lava ei tosin ollut korotettu vaan lattiatasolla, mutta saimme paikat neljännestä rivistä heti kutsuvieraspaikkojen takaa). Tapahtuma järjestettiin ihan hullun hienossa hotellissa. Kysyimme, mitä yöpyminen maksaisi, ja saimme kuulla, että halvimmillaankin yli 300 dollaria/yö. Saimme myös valkkarit jonkun ihan sikarikkaan maksamina! Itse muodin takia ei varmaan olisi näin paljoa innostanut lähteä, mutta tapahtuma kokonaisuutena oli ihan huippu juttu.

Nyt oli tarkoitus laittaa kuviakin reissun ajalta, mutta eipä onnistunut. Kotona oleva nettimme ei jaksa ladata kuvia ja nettikahvilan muistikortinlukija ei näköjään toimikaan... Vielä joskus, kärsivällisyyttä nyt vaan...

torstai 4. lokakuuta 2012

Harjoittelu tekee sosionomin. Miten on lähtenyt koulu käyntiin

Oon kuullu sellaista juttua, että Suomessa olis sateinen syksy? Noh, sadetta täälläkin on piisannut ja välillä tosi rankastikin. Meillä täällä sateet on tosin suurimmilta osin osuneet yöaikaan ja lämmintä on niin kovin, että kuivuu nopeasti.
Paljon on pilvistä ollut, mutta eipä tuo ole haitannut, paremmin vain pystyy olemaan, kun ei aurinko ihan niin kovasti häikäise (vaikka kyllä se pistää välillä pilvienkin takaa siristämään silmiä). Olen onnistunut polttamaankin itseni: viime sunnuntaina olimme beachilla ja erityisesti selkä kärähti mukavasti (uimisen jälkeen olisi ollut suotavaa lisätä rasvaa, mutta muistaapahan ensi kerralla).

Sähkökatkoksia täällä on runsaasti. Aluksi ehdimme jo luulla, että noin joka kolmas ilta pari tuntia (täällä on kuulemma sellainen systeemi, että eri kaupunginosista vuorollaan katkaistaan sähköt sähkön säästämisen vuoksi). Mutta turha toivo: viime viikollakin lähes joka ilta lamput pimeänä. Ja täällä sen huomaa, kun täysin pimeä tulee jo hieman kuuden jälkeen. Taskulamput ja kynttilät vain käyttöön! Tylsää ei ole ilman virtaakaan, kun on hyvää matkaseuraa :)

Aiemmin mainitsin, että lapset huutelevat obronia, mutta lenkkeily se vasta hauskaa täällä onkin. Kun kolme vaalea naista juoksee pitkin teitä, ihmiset tervehtivät iloisesti ja kannustavat. He jopa kutsuvat toisiaan sisältä katsomaan! Ei voi olla itsekään hymyilemättä ja nauramatta, kun kaikki ovat niin iloisia.

Koululla ollaan päästy jo ihan tosi toimiin. Opettajien suuremmalla tai vähemmällä ohjeistuksella olemme pitäneet tunteja/valvoneet työskentelyä. Koululuokkia on toiseen luokkaan asti (lasten iät 3-18-vuotta), eli varsinkin pienempien kanssa opetellaan ihan perusjuttuja: ryhmässä toimimista(!), piirtämistä, numeroiden kirjoittamista, viittomia... Haasteelliseksi homman tekee kielimuuri ja se, ettei meillä valkoisilla likoilla tunnu ihan hirveästi olevan auktoriteettia lapsiin (taitavat tietää, että ollaan pehmiksiä verrattuna opettajiin (jotka eivät täällä muuten myöskään lyö, mikä ei ole tässä maassa mikään itsestäänselvyys), ja muutenkin testaavat uusia ihmisiä). Hommat kuitenkin pelittävät ja joka päivään mahtuu sekä epätoivon että valtavan onnitumisen hetkiä. Lapset on aivan ihania <3.
Viikko sitten perjantaina tehtiin kasvomaalauksia lapsille. Voi sitä riemun määrää. Vaikka me etukäteen jännitettiinkin, osataanko me tehdä tarpeeksi hyviä. Lapset täällä ei oo kuitenkaan ihan niin kriittisiä kuin Suomessa... Isotkin lapset oli innoissaan ja pojatkin saatto valita kukan tai perhosen (Suomessa ei todellakaan kehtais tai sais ihan varmasti kuulla siitä). Meininki täällä on spontaanimpaa. Tuonakin aamuna me veimme kasvovärit Suomen tuliaisina ja samantien opettajat päättivät, että joo, tehdään tänään aamupäivä noilla.

Paljon ollaan Annan ja Elisan kanssa puhuttu ja pohdittu kuuroutta. Oon tosi tyytyväinen, että oon harjoittelussa täällä, niin on auennut sekin uusi maailma hieman.
Kuvittelin etukäteen, että kun lapset ovat  kuuroja, olisi koululla hiljaista, mutta todellisuudessa kaikkea muuta. Lapset eivät oppimatta tiedä, mistä kaikesta lähtee ääntä, joten kolinaa kuuluu sekä lasten itse tuottamaa ääntä: naurua, itkua, mölinää... Erityisesti nauru on lämmittänyt mieltäni: hallitsemattoman herskyvä nauru, isojenkin poikien kikatus ja keinuvan, pienen pojan nauru, mikä ei eronnut millään tavalla kuulevan lapsen naurusta. Nauru, hymyt ja halit ovat kielirajat ylittäviä! Lasten kanssa aika pitkälle pärjääkin muutamilla perusviittomilla ja elekielellä.
Vaikka kuurous onkin "kuulovamma", olen alkanut harjoittelun aikana nähdä kuurouden enemmän ominaisuutena kuin puutteena. Täällä minä itse olen kuulevana vähemmistöä. Oikeastaan itse kuurous ei kovin paljoa rajoita elämää vaan yhteiskunnan kielitaidottomuus. Kuurot pystyvät kommunikoimaan viittomalla, mutta heidän kielensä on suurimmalle osalle ihmisistä liian vieras.
Viittomakieli on vähemmistökieli siinä missä muutkin. Lukemaan oppiminen on haastavaa, sillä samalla pitää oppia kokonaan uusi kieli sen sijaan, että voisi lähestyä tuttuja sanoja kirjainten kautta (lukevat ja kirjoittavat kuurot ovatkin kaksikielisiä).

Tänne on alkanut jo pikkuhiljaa kotiutua. Täällä kolme kuukautta on hyvä. Toisaalta, olen alkanut jo lämmöllä ajatella paluuta Suomeen joulukuussa. Ei niin, että olisi ikävä tai haluaisin yhtään aikaisemmin takaisin, vaan siten, että kun paluu lopulta koittaa, sekin on hyvä. Siinä vaiheessa reppu on sopivan täynnä muistoja Afrikasta (kirjaimellisestikin, sillä matkamuistoja on hankittava. Ja paljon).