Vaikkei elämää Ghanassa olekaan vielä kovin paljoa takana, on meillä ollut pariinkin otteeseen hyvä tuuri osua oikeaan paikkaan oikeaan aikaan...
Jo ensimmäisenä viikonloppuna (ainakin heikohkon muistini mukaan) nähtiin harvinaista heimomeininkiä. Olimme käymässä Mamponissa (joka sijaitsi korkealla ja näköalat aivan mahtavia), josta palatessamme kuulimme kylän kohdalla rummutusta ja näimme paljon ihmisiä kerääntyneen seuraamaan jotain tapahtumaa ja pysähdyimme katsomaan, mistä on kyse. Meneillään oli jonkinlainen paikallinen heimojuhla, mikä ei ole ihan jokapäiväistä kauraa, sillä Jonaskin sanoi nähneensä tällaisen vain muutaman kerran aiemmin. Vaikka väkeä oli niin paljon, ettei nähty ihan kunnolla, eikä me obronit oikein ymmärretty tapahtumia ja ainakin omaa keskittymistäni häiritsi että yritin samalla ottaa jonkinmoisia kuvia, oli silti hienoa päästä näkemään jotain näin paikallista ja perinteistä. Tapahtumaan kuului rummutusta ja tanssia sekä ihmisiä, joiden arvojärjestyksen näki esimerkiksi sandaaleista (Jonas yritti koko ajan meille selventää, missä mennään). Sekä musiikissa että tanssissa oli kuulemma kaikella oma tarkoituksensa ja viestinsä, ja eri elementit keskustelivat tavalla, jota perinteeseen perehtymätön ei ymmärrä. Kyse ei siis ollut mistään peruszumbasta ;)
Nyt tänään suuntasimme Accra Mall:lle. Se on siis tosi länsimaalainen ostoskeskus aivan eri puolella Accraa kuin missä me asutaan. Olimme jo kävelemässä pois ostarilta, kun kiinnitin huomioni musiikkiin ja edessämme tanssimisen aloittavaan nuoreen mieheen. Ajattelin, että onkohan kyse esityksestä vai muuten vain jammailusta. Meni vain hetki ja pari muuta tanssijaa liittyi nuoren miehen seuraan. Voi sitä riemun määrää, kun tajusin seuraavani aitiopaikalta flash mobia! Elämäni ekan kerran näin flash mobin livenä! Hetken päästä tanssijoita oli useita. Ja voitte arvata, että afrikkalaiset ne osaa tanssia... Esityksen tarkoitus oli herättää huomiota ja johdattaa ihmiset lavan luokse katsomaan pian tanssin jälkeen alkavaa muotinäytöstä. Eikä kyse ollut mistään Seppälän malliston esittelystä, vaan vaatteet olivat upeaa designia ja niiden suunnittelijatkin kävivät lavalla kumartamassa. Vaatteissa näkyi tosi kivasti sekaisin sekä Ghanalainen että länsimaalainen tyyli. Juuri eilen olimme ihailleet tavallisa ghanalaisia vaatteita, mutta nämä olivat kyllä ihan omaa luokkaansa.
Mieletöntä on se, kuinka oikeaan aikaan tosiaan osuimme paikalle näkemään tämän kaiken: tulimme juuri oikeana päivänä ja olimme lähdössä juuri minuutilleen oikeaan aikaan. Jos olisimme litkineet kahvejamme (no, okei minä en juonut, mutta muut) vähenkin lyhemmän tai pidemmän ajan, olisimme todennäköisesti missanneet koko hienon spektaakkelin.
Ja koska olen laiska lisäilemään kuvia, niin voittepa käydä niitä vilkaisemassa toisen suomalaisen blogista. Elisa on täällä House of Gracessa vapaaehtoistyöntekijänä suunnilleen saman ajan kuin minä, ja kirjoittaa blogia: http://auringonnousukiito.blogspot.fi/
lauantai 29. syyskuuta 2012
sunnuntai 23. syyskuuta 2012
Obroni vieraalla maalla
"Obroni, obroni!" Näin lapset huutavat ja ovat aivan innoissaan, kun heitä tervehtii. Obroni tarkoittaa valkoihoista, ja onkin hauska leikkiä ajatuksella, mitä Suomessa tapahtuisi, jos joku toimisi samalla tavalla ja alkaisi huudella ihon värin perusteella... Mutta täällä se on suorastaan sydämellinen tervetulotoivotus (vaikka aikuisten suusta sitä ei kovin usein kuulekaan. He sen sijaan kysyvät kuulumisia ja siihen vastataan aina "fine" vaikka mikä olisi fiilis oikeasti).
Moni on etukäteen varoitellut, että miehet lähestyvät kovasti. Yllättävän vähän sitä loppujen lopuksi on ilmennyt: kukaan ei ole vielä kosinut ja vain pari olisi ollut tähän mennessä tulossa mukana Suomeen. Tänään ensimmäistä kertaa yksin kaupungilla liikkuessa (ei hätää äiti, valoisan aikaan kuljin) huomasin, että yksin kulkiessa saa enemmän huomiota osakseen kuin porukalla (eli kun alkaa ahdistaa, pitää ottaa kaverit mukaan). Tähän mennessä ihonvärin aiheuttama kiinnostus on vielä lähinnä huvittanut.
Kuten aiemmin kirjoitin, meille tarjoillaan kotona melko miedosti maustettua ruokaa, mutta on toki päästy maistamaan paikallisiakin makuja (iso osa on vielä edessä päin). Itse en yleensä voimakkaista mauista pidä, mutta tähän mennessä olen pystynyt oikein hyvin syömään kaiken, mitä on eteen tuotu. Esimerkiksi aamupuuro on maistunut erikoiselta, leipä melkoista pullaa ja kalasta käytetään vähän enemmän osia ruokaan kuin Suomessa, mutta tietenkin joka kulttuurissa on omat makunsa. Myös vedellä on oma sivumakunsa (johon alkaa jo olla tottunut). Mielenkiintoista vedessä on se, että sitä myydään puolen litran muovipusseissa, joiden kulma repäistään auki, että sen voi juoda. Hauskaa!
Etukäteen en ollut varma, mitä kaikkea Ghanasta saa tai ei saa ostettua, mutta taksimatkan päässä on Shoprite-kauppa, jotan Jonas vertasi osuvasti suomalaiseen prismaan. Sieltä saa kyllä monenmoista tarviketta. Ja jos tarve iskee kesken automatkan, ei hätää. Mitä monipuolisempia juttuja voit ostaa suoraan autosi ikkunasta: tyypit kantavat päänsä päällä isojakin kuormia ja myyvät liikenteen seassa vettä, karkkia, hedelmiä, pyyhkeitä, latureita, jopa pöytiä. Itse olemme sortuneet ostelemaan ruokabanaanista tehtyjä sipsejä, nam.
Olemme hoitaneet käytännön asioita kuten hankkineet ghanalaiset puhelinliittymät ja vaihtaneet rahaa. Olemme käyneet parilla eri rannalla (Bojo-beach ja Kokrobite). Rannat ovat muuten tosi kivoja, mutta uimamahdollisuuksiin olen pettynyt; en arvannut että aallot olisivat niin suuria, ettei uimaan asti voi mennä vaan se jää aalloissa kahlailuun ja seisoskeluun, lisäksi kaverit jaksavat muistuttaa siitä, kuinka likaista vesi on. Kulkeminen tapahtuu lähinnä trotroilla ja shared taxeilla, joista ehdottomasti kerrottava lisää joku kerta... Kirkossakin kävimme tänään (luterilainen kirkko, eli melko tutun tuntuista meininkiä, lukuunottamatta, ettei puheesta tajunnu mitään). Ehkäpä vielä tulee käytyä afrikkalaisemmassakin, että olis kovaa musiikkia, tanssia ja hullu meininki ;)
Viikko sitten kävimme Mampongissa, jonne osa suomalaisista tytöistä on nyt mennyt, ja nyt tänä viikonloppuna teimme reissun Wlii fallseille. Se koituikin melkoiseksi seikkailuksi (pala sitä real Africaa, mitä olen odossanutkin). Arvioimme, että matka lähellä Wliitä sijaitsevaan Hohoeen kestäisi viitisen tuntia ja ehtisimme saman päivän aikana putouksille. No emme ehtineet; matka kesti kellon ympäri. Accrassa oli joku maraton, minkä takia ruuhkassa meni reippaasti enemmän aikaa kuin oltiin ajateltu. Sitten, kun oltiin päästy kunnolla matkaan, hajosi auto kesken kaiken isoon monttuun osuessa. Lopputulos: pidämme sadetta spotissa (paikallinen terassi) vuohien ja kanojen kanssa sillä aikaa kun autoa korjataan pienellä korjaamolla pari tuntia. Matka jatkuu noin kilometrin verran kunnes sama osa autosta hajoaa --> matka jatkuu mateluvauhtia, tulee pimeä, sade yltyy entisestään, autosta tuskin näkee pihalle, mutta matka jatkuu...Onneksi tutustuimme autossa paikalliseen naiseen, joka auttoi meitä löytämään Hohoeen päästyämme hotellin ja ruokaa. Voisi ajatella, että tuossa vaiheessa olisi tullut jo äitiä ikävä, mutta oikeastaan se tuntui hauskalta seikkailulta.
Lauantaina sitten suuntasimme Wliille. Ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka. Kävelimme vehreän metsän keskellä sijaitsevalle putoukselle (kamerastani loppui akku, mutta yritän ruinata muilta kuvia), jossa sai uida. Enpä muista, koska olisi uiminen tuntunut niin piristävältä. Ja hauskaakin oli: aivan putouksen alle ei pystynyt menemään, mutta tosi lähelle kuitenkin, kun vaan piti silmät kiinni tai oli selkä putoukseen päin, sen verran nimittäin syöksyvät vesipisarat pistelivät; ihan kuin olisi kovassa sademyrskyssä ollut. Illalla palasimme takaisin kotiin melkoista kokemusta rikkaampana (ja alle viidessä tunnissa).
Harjoitteluakin on nyt viikko takana. Tilanne on siinä mielessä erikoinen, että harjoitteluohjaajani Hanna, joka olisi myös se ihminen, joka meitä täällä neuvoisi asioissa, on vielä Suomessa. Onneksi meillä on Jonas, kotiapulainen ja toisemme. Koululla on vain kuuroja opettajia, joten melkoisessa haasteessa tässä ollaan (eleillä ja kirjoitetulla englannilla pystyy jonkin verran kommunikoimaan). Tähän tilanteeseen sopii kaksi sanaa: ammatillinen kasvu! Tähän mennessä olen ehtinyt vähän tutustua lapsiin ja olen huolehtinut pienimmistä (kaksi kolmevuotiasta lasta). Vähän olen oppinut viittomia ja kovasti olisi tarkoitus opetella lisää... Lapset ovat todella herttaisia ja eloisia (voisi sanoa myös vallattomiksi), opettajien auktoriteettia ja intoa työhönsä on hieno seurata ja viittomakielen merkitys aukeaa aivan uudella tavalla. Harjoittelunkin puitteissa on paljon nähtävää, opittavaa ja koettavaa.
Tässä oli koottuna monia juttuja. Tehkää tarkentavia kysymyksiä, niin pureudun joihinkin sitten syvällisemmin, nyt vaan on alussa niin paljon kaikkea, ettei millään mahdu vielä jokainen yksityiskohta aj ajatus mukaan.
Moni on etukäteen varoitellut, että miehet lähestyvät kovasti. Yllättävän vähän sitä loppujen lopuksi on ilmennyt: kukaan ei ole vielä kosinut ja vain pari olisi ollut tähän mennessä tulossa mukana Suomeen. Tänään ensimmäistä kertaa yksin kaupungilla liikkuessa (ei hätää äiti, valoisan aikaan kuljin) huomasin, että yksin kulkiessa saa enemmän huomiota osakseen kuin porukalla (eli kun alkaa ahdistaa, pitää ottaa kaverit mukaan). Tähän mennessä ihonvärin aiheuttama kiinnostus on vielä lähinnä huvittanut.
Kuten aiemmin kirjoitin, meille tarjoillaan kotona melko miedosti maustettua ruokaa, mutta on toki päästy maistamaan paikallisiakin makuja (iso osa on vielä edessä päin). Itse en yleensä voimakkaista mauista pidä, mutta tähän mennessä olen pystynyt oikein hyvin syömään kaiken, mitä on eteen tuotu. Esimerkiksi aamupuuro on maistunut erikoiselta, leipä melkoista pullaa ja kalasta käytetään vähän enemmän osia ruokaan kuin Suomessa, mutta tietenkin joka kulttuurissa on omat makunsa. Myös vedellä on oma sivumakunsa (johon alkaa jo olla tottunut). Mielenkiintoista vedessä on se, että sitä myydään puolen litran muovipusseissa, joiden kulma repäistään auki, että sen voi juoda. Hauskaa!
Etukäteen en ollut varma, mitä kaikkea Ghanasta saa tai ei saa ostettua, mutta taksimatkan päässä on Shoprite-kauppa, jotan Jonas vertasi osuvasti suomalaiseen prismaan. Sieltä saa kyllä monenmoista tarviketta. Ja jos tarve iskee kesken automatkan, ei hätää. Mitä monipuolisempia juttuja voit ostaa suoraan autosi ikkunasta: tyypit kantavat päänsä päällä isojakin kuormia ja myyvät liikenteen seassa vettä, karkkia, hedelmiä, pyyhkeitä, latureita, jopa pöytiä. Itse olemme sortuneet ostelemaan ruokabanaanista tehtyjä sipsejä, nam.
Olemme hoitaneet käytännön asioita kuten hankkineet ghanalaiset puhelinliittymät ja vaihtaneet rahaa. Olemme käyneet parilla eri rannalla (Bojo-beach ja Kokrobite). Rannat ovat muuten tosi kivoja, mutta uimamahdollisuuksiin olen pettynyt; en arvannut että aallot olisivat niin suuria, ettei uimaan asti voi mennä vaan se jää aalloissa kahlailuun ja seisoskeluun, lisäksi kaverit jaksavat muistuttaa siitä, kuinka likaista vesi on. Kulkeminen tapahtuu lähinnä trotroilla ja shared taxeilla, joista ehdottomasti kerrottava lisää joku kerta... Kirkossakin kävimme tänään (luterilainen kirkko, eli melko tutun tuntuista meininkiä, lukuunottamatta, ettei puheesta tajunnu mitään). Ehkäpä vielä tulee käytyä afrikkalaisemmassakin, että olis kovaa musiikkia, tanssia ja hullu meininki ;)
Viikko sitten kävimme Mampongissa, jonne osa suomalaisista tytöistä on nyt mennyt, ja nyt tänä viikonloppuna teimme reissun Wlii fallseille. Se koituikin melkoiseksi seikkailuksi (pala sitä real Africaa, mitä olen odossanutkin). Arvioimme, että matka lähellä Wliitä sijaitsevaan Hohoeen kestäisi viitisen tuntia ja ehtisimme saman päivän aikana putouksille. No emme ehtineet; matka kesti kellon ympäri. Accrassa oli joku maraton, minkä takia ruuhkassa meni reippaasti enemmän aikaa kuin oltiin ajateltu. Sitten, kun oltiin päästy kunnolla matkaan, hajosi auto kesken kaiken isoon monttuun osuessa. Lopputulos: pidämme sadetta spotissa (paikallinen terassi) vuohien ja kanojen kanssa sillä aikaa kun autoa korjataan pienellä korjaamolla pari tuntia. Matka jatkuu noin kilometrin verran kunnes sama osa autosta hajoaa --> matka jatkuu mateluvauhtia, tulee pimeä, sade yltyy entisestään, autosta tuskin näkee pihalle, mutta matka jatkuu...Onneksi tutustuimme autossa paikalliseen naiseen, joka auttoi meitä löytämään Hohoeen päästyämme hotellin ja ruokaa. Voisi ajatella, että tuossa vaiheessa olisi tullut jo äitiä ikävä, mutta oikeastaan se tuntui hauskalta seikkailulta.
Lauantaina sitten suuntasimme Wliille. Ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka. Kävelimme vehreän metsän keskellä sijaitsevalle putoukselle (kamerastani loppui akku, mutta yritän ruinata muilta kuvia), jossa sai uida. Enpä muista, koska olisi uiminen tuntunut niin piristävältä. Ja hauskaakin oli: aivan putouksen alle ei pystynyt menemään, mutta tosi lähelle kuitenkin, kun vaan piti silmät kiinni tai oli selkä putoukseen päin, sen verran nimittäin syöksyvät vesipisarat pistelivät; ihan kuin olisi kovassa sademyrskyssä ollut. Illalla palasimme takaisin kotiin melkoista kokemusta rikkaampana (ja alle viidessä tunnissa).
Harjoitteluakin on nyt viikko takana. Tilanne on siinä mielessä erikoinen, että harjoitteluohjaajani Hanna, joka olisi myös se ihminen, joka meitä täällä neuvoisi asioissa, on vielä Suomessa. Onneksi meillä on Jonas, kotiapulainen ja toisemme. Koululla on vain kuuroja opettajia, joten melkoisessa haasteessa tässä ollaan (eleillä ja kirjoitetulla englannilla pystyy jonkin verran kommunikoimaan). Tähän tilanteeseen sopii kaksi sanaa: ammatillinen kasvu! Tähän mennessä olen ehtinyt vähän tutustua lapsiin ja olen huolehtinut pienimmistä (kaksi kolmevuotiasta lasta). Vähän olen oppinut viittomia ja kovasti olisi tarkoitus opetella lisää... Lapset ovat todella herttaisia ja eloisia (voisi sanoa myös vallattomiksi), opettajien auktoriteettia ja intoa työhönsä on hieno seurata ja viittomakielen merkitys aukeaa aivan uudella tavalla. Harjoittelunkin puitteissa on paljon nähtävää, opittavaa ja koettavaa.
Tässä oli koottuna monia juttuja. Tehkää tarkentavia kysymyksiä, niin pureudun joihinkin sitten syvällisemmin, nyt vaan on alussa niin paljon kaikkea, ettei millään mahdu vielä jokainen yksityiskohta aj ajatus mukaan.
torstai 20. syyskuuta 2012
Turvallisesti perillä
Täällä sitä ollaan! Viikko on vierähtänyt Ghanassa ja moni kuulemma jo odottaa kuulumisia. Nettiin täällä onkin helpompi päästä kuin kuvittelin, sillä saatiin tänne kämpille nettiyhteys. Siitä huolimatta taitaa päivitysväli venyä melko pitkäksi, kuten nyt alussakin on jäänyt...
Eka lentoni ikinä meni vallan mainiosti. Nousut ja laskut oli kivoja ja lentokentissä riitti ihmettelemistä (varsinkin Lontoossa ihan käsittämättömän massiivinen se lentokenttä). Mutta turhaan jännitin turvatarkastuksia ja muuta; ei kertaakaan piipannut ja ruumastakin laukku tuli ihan samassa kunnossa takaisin kuin olin laittanutkin. Mihis sitä seuraavaksi lentäisi? Afrikkaan lentävässä koneessa kyllä hieman jännitti, mahtuvatko kaikkien käsimatkatavarat hyllyille ja vieläpä niin, ettei kenekään tavarat tipu kesken lennon päähän (kyllä ne mahtui ja pysyi), ei meinaan ollu väki ihan niin pilkuntarkasti lukenut niitä käsimatkatavoiden koko rajoituksia... Welcome to Africa.
Lontooseen ja Suomeen verrattuna Ghanan lentokenttänäytti lähinnä tehdashallilta. Mutta ulos astellessasitä tunsi itsensä ihan joksikin tähdeksi kunnon valojen ja ihmispaljouden keskellä.
Lentokentältä meitä oli hakemassa Jonas, eli Hannan mies, ja muutenkin meistä on alusta asti pidetty hyvää huolta. Eli yksin ei ainakaan vieraan kulttuurin keskellä tarvitse selvitä. Muita suomalaisiakin täällä on: samassa harkkapaikassa Anna ja vapaaehtoistyöntekijä Elisa, ja muissa paikoissa kahdeksan muuta suomalaista. Eli oikein näyttävällä obroni-porukalla voidaan liikkua (vaikka eipä taideta aivan koko porukalla kulkea kuitenkaan). Täällä kotona saadaan melko keskenämme olla, sillä Hanna ja lapset ovat vielä Suomessa ja Jonas tekee pitkää päivää (kotiapulainen ja apupoika täällä kyllä hyörivät). Majoitus Hannan kotona, eli samassa rakennuksessa koulun kanssa, on länsimaalaisempi kuin etukäteen odotin: sisutuksessa näkyy ja meillä on toimii suihku (vaikkakin niin hiljaa, että on helpompi täyttää vati ja pestä siitä) ja vessa, ruoka ei ole voimakkaan makuista ja pöytään katetaan ruokailuvälineet... Kivaa on ollut ja kotiutuminen jo hyvässä vauhdissa.
Viikon aikana on ehtinyt jo monenmoista, mutta tässä nyt alkuun saapumisen tunnelmia. Koitan pian keretä kirjoittamaan lisää ja ehkä jopa kuvia laitelemaan jossain vaiheessa.
Eka lentoni ikinä meni vallan mainiosti. Nousut ja laskut oli kivoja ja lentokentissä riitti ihmettelemistä (varsinkin Lontoossa ihan käsittämättömän massiivinen se lentokenttä). Mutta turhaan jännitin turvatarkastuksia ja muuta; ei kertaakaan piipannut ja ruumastakin laukku tuli ihan samassa kunnossa takaisin kuin olin laittanutkin. Mihis sitä seuraavaksi lentäisi? Afrikkaan lentävässä koneessa kyllä hieman jännitti, mahtuvatko kaikkien käsimatkatavarat hyllyille ja vieläpä niin, ettei kenekään tavarat tipu kesken lennon päähän (kyllä ne mahtui ja pysyi), ei meinaan ollu väki ihan niin pilkuntarkasti lukenut niitä käsimatkatavoiden koko rajoituksia... Welcome to Africa.
Lontooseen ja Suomeen verrattuna Ghanan lentokenttänäytti lähinnä tehdashallilta. Mutta ulos astellessasitä tunsi itsensä ihan joksikin tähdeksi kunnon valojen ja ihmispaljouden keskellä.
Lentokentältä meitä oli hakemassa Jonas, eli Hannan mies, ja muutenkin meistä on alusta asti pidetty hyvää huolta. Eli yksin ei ainakaan vieraan kulttuurin keskellä tarvitse selvitä. Muita suomalaisiakin täällä on: samassa harkkapaikassa Anna ja vapaaehtoistyöntekijä Elisa, ja muissa paikoissa kahdeksan muuta suomalaista. Eli oikein näyttävällä obroni-porukalla voidaan liikkua (vaikka eipä taideta aivan koko porukalla kulkea kuitenkaan). Täällä kotona saadaan melko keskenämme olla, sillä Hanna ja lapset ovat vielä Suomessa ja Jonas tekee pitkää päivää (kotiapulainen ja apupoika täällä kyllä hyörivät). Majoitus Hannan kotona, eli samassa rakennuksessa koulun kanssa, on länsimaalaisempi kuin etukäteen odotin: sisutuksessa näkyy ja meillä on toimii suihku (vaikkakin niin hiljaa, että on helpompi täyttää vati ja pestä siitä) ja vessa, ruoka ei ole voimakkaan makuista ja pöytään katetaan ruokailuvälineet... Kivaa on ollut ja kotiutuminen jo hyvässä vauhdissa.
Viikon aikana on ehtinyt jo monenmoista, mutta tässä nyt alkuun saapumisen tunnelmia. Koitan pian keretä kirjoittamaan lisää ja ehkä jopa kuvia laitelemaan jossain vaiheessa.
maanantai 10. syyskuuta 2012
Kolme yötä lähtöön on...
Apua!!! Nyt on reissu jo niin lähellä, ettei juuri muuta pyöri päässä.
Nyt pitäisi asiat olla pakkailua vaille valmiina (sitä pakkailuakin aloitettu). Suuri jännitys vaan on edelleen siitä, olenko muistanut kaiken, mitä kuuluu, osaanko pakata tavarat lentokonetta varten oikein ja entä jos jotain puuttuukin. Tuntuu, että jännitän käytännön järjestelyjä enemmän kuin itse reissua. En pelkää sitä, mitä voisi tapahtua, jos jotain on hoitamatta / väärin tehty, vaan itsessään sitä, että olen tehnyt jotain väärin. Jännitys näkyy myös siinä, kuinka suuret mittasuhteet pienikin vastoinkäyminen voi saada. Ette arvaakaan, minkä porun voi saada aikaiseksi siitä, että unohtaa takkinsa junaan!
Mutta kaikesta en kuitenkaan tuhottomasti huolta kanna: tänään en vielä viiden aikaan tiennyt, missä aion ensi yöni viettää. Mutta kyllä Iskä pitää huolen hulluistaan; älykäs, kaunis ja kaikin puoli ihastuttava SuurKauKO lupasi majoittaa tämän asunnottoman opiskelijaparan luonaan. (taustatietoina voin kertoa, että luovutin perjantaina asuntolahuoneeni ja muuten majailen nyt ennen lähtöä Kangasalla äidin helmoissa). (Taustatieto 2: mulla ei ole kämppää myöskään joulukuussa, eli jos asut pääkaupunkiseudulla ja haluat, että joku aamu ennen joulua sohvaltasi herää sosionomi- ja nuorisotyönohjaajaopiskelija, niin voit ilmiantaa itsesi)
Tällä hetkellä ajattelen, että tulee ikävä musalinjalaisia (samassa asuntolassa nyt pari viikkoa asuneita opiston väkeä). Kun en palaa enää asuntolaan, taitaapi olla iltahengailut takana päin :(. Jos joku teistä lukee, niin tietäkää, että ootte hienoja tyyppejä! Mutta todennäköisesti todellisuudessa suurin ikävä tulee kotia ja perhettä. Kolme kuukautta on pitkä aika olla erossa tutuista ruoista ja äidistä. Ja entäs sitten, mitä kivaa ja tärkeää Suomessa tapahtuu sillä välillä? Missaan kaikki ne pienemmät jutut yhden suuremman seikkailun vuoksi. Mutta kuinka ihanaa onkaan varmasti tulla takaisin Suomeen (vaikka taitaapa se olla koko prosessin ristiriitaisin vaihe).
Käytännön apua lähtövalmisteluihin ja vastauksia lukuisiin kysymyksiini olen saanut aiemmilta harjoittelijoilta sekä alakerrassa asuvalta Ghanalaiselta nuorelta mieheltä. Lisäksi meillä oli vielä kolmas kv-valmennuspäivä, jossa saatiin mm. vakuutuskortit ja sai käydä läpi vaihtokohdemaan juttuja. Jos en olisi tätä kaikkea tukea saanut, olisi pääni todennäköisesti räjähtänyt niin suurilla seuraamuksilla, että luonnonkatastrofit eivät ole mitään siihen verrattuna. Ja ajatella, että tämä on vasta alkua... Voi niiden itkupotkuraivareiden määrää ja laatua, mitä Anna joutuu vielä kestämään.
Vaikka tässä puhun paljon hajoilusta ja raivareista, uskon, että reissu on kokonaisuudessaan mahtava kokemus. En osaa edes kuvitella, miten hienoja asioita minulla on edessäni. Tykkään olla lasten kanssa, hikoilu on ihanaa, on mielenkiintoista oppia selviämään englannin kielellä ja viittomaan, Afrikassa näkee monia eläimiä, mitä Suomessa vaan kuvissa. Ja se aikakäsitys!!! Mää niin tuun nauttimaan siitä hitaasta elämänrytmistä ja odottelusta <3. Mulle onkin sanottu, että olen sen tyyppinen, että sovin varmasti Afrikkaan. Toivon, että nämä ihmiset ovat oikeassa.
Eräs parhaista ohjeista matkaa varten kuului: "Nauti ja naura ja itke paljon". Aivan varmasti tuota kaikkea on luvassa, ja on ihana tietää, että niihin on lupa ja kehoitus.
Omista oivalluksistani suurimpiin taitaa lukeutua, että rohkeutta ei ole se, ettei pelkää vaan se, että kohtaa pelkonsa. Sillä peloksi tätä ennemmin kuvaisin kuin jännitykseksi. (vaikka en tiedäkään, mitä pelkään, ehkä omia sisäisiä myllerryksiäni)
Seuraavat postaukset kirjoitankin toiselta mantereelta. Olkaa kuulolla, kommentoikaa ja eläkää mukana :)
P.S. Saa myös muistaa siunauksin ;)
Nyt pitäisi asiat olla pakkailua vaille valmiina (sitä pakkailuakin aloitettu). Suuri jännitys vaan on edelleen siitä, olenko muistanut kaiken, mitä kuuluu, osaanko pakata tavarat lentokonetta varten oikein ja entä jos jotain puuttuukin. Tuntuu, että jännitän käytännön järjestelyjä enemmän kuin itse reissua. En pelkää sitä, mitä voisi tapahtua, jos jotain on hoitamatta / väärin tehty, vaan itsessään sitä, että olen tehnyt jotain väärin. Jännitys näkyy myös siinä, kuinka suuret mittasuhteet pienikin vastoinkäyminen voi saada. Ette arvaakaan, minkä porun voi saada aikaiseksi siitä, että unohtaa takkinsa junaan!
Mutta kaikesta en kuitenkaan tuhottomasti huolta kanna: tänään en vielä viiden aikaan tiennyt, missä aion ensi yöni viettää. Mutta kyllä Iskä pitää huolen hulluistaan; älykäs, kaunis ja kaikin puoli ihastuttava SuurKauKO lupasi majoittaa tämän asunnottoman opiskelijaparan luonaan. (taustatietoina voin kertoa, että luovutin perjantaina asuntolahuoneeni ja muuten majailen nyt ennen lähtöä Kangasalla äidin helmoissa). (Taustatieto 2: mulla ei ole kämppää myöskään joulukuussa, eli jos asut pääkaupunkiseudulla ja haluat, että joku aamu ennen joulua sohvaltasi herää sosionomi- ja nuorisotyönohjaajaopiskelija, niin voit ilmiantaa itsesi)
Tällä hetkellä ajattelen, että tulee ikävä musalinjalaisia (samassa asuntolassa nyt pari viikkoa asuneita opiston väkeä). Kun en palaa enää asuntolaan, taitaapi olla iltahengailut takana päin :(. Jos joku teistä lukee, niin tietäkää, että ootte hienoja tyyppejä! Mutta todennäköisesti todellisuudessa suurin ikävä tulee kotia ja perhettä. Kolme kuukautta on pitkä aika olla erossa tutuista ruoista ja äidistä. Ja entäs sitten, mitä kivaa ja tärkeää Suomessa tapahtuu sillä välillä? Missaan kaikki ne pienemmät jutut yhden suuremman seikkailun vuoksi. Mutta kuinka ihanaa onkaan varmasti tulla takaisin Suomeen (vaikka taitaapa se olla koko prosessin ristiriitaisin vaihe).
Käytännön apua lähtövalmisteluihin ja vastauksia lukuisiin kysymyksiini olen saanut aiemmilta harjoittelijoilta sekä alakerrassa asuvalta Ghanalaiselta nuorelta mieheltä. Lisäksi meillä oli vielä kolmas kv-valmennuspäivä, jossa saatiin mm. vakuutuskortit ja sai käydä läpi vaihtokohdemaan juttuja. Jos en olisi tätä kaikkea tukea saanut, olisi pääni todennäköisesti räjähtänyt niin suurilla seuraamuksilla, että luonnonkatastrofit eivät ole mitään siihen verrattuna. Ja ajatella, että tämä on vasta alkua... Voi niiden itkupotkuraivareiden määrää ja laatua, mitä Anna joutuu vielä kestämään.
Vaikka tässä puhun paljon hajoilusta ja raivareista, uskon, että reissu on kokonaisuudessaan mahtava kokemus. En osaa edes kuvitella, miten hienoja asioita minulla on edessäni. Tykkään olla lasten kanssa, hikoilu on ihanaa, on mielenkiintoista oppia selviämään englannin kielellä ja viittomaan, Afrikassa näkee monia eläimiä, mitä Suomessa vaan kuvissa. Ja se aikakäsitys!!! Mää niin tuun nauttimaan siitä hitaasta elämänrytmistä ja odottelusta <3. Mulle onkin sanottu, että olen sen tyyppinen, että sovin varmasti Afrikkaan. Toivon, että nämä ihmiset ovat oikeassa.
Eräs parhaista ohjeista matkaa varten kuului: "Nauti ja naura ja itke paljon". Aivan varmasti tuota kaikkea on luvassa, ja on ihana tietää, että niihin on lupa ja kehoitus.
Omista oivalluksistani suurimpiin taitaa lukeutua, että rohkeutta ei ole se, ettei pelkää vaan se, että kohtaa pelkonsa. Sillä peloksi tätä ennemmin kuvaisin kuin jännitykseksi. (vaikka en tiedäkään, mitä pelkään, ehkä omia sisäisiä myllerryksiäni)
Seuraavat postaukset kirjoitankin toiselta mantereelta. Olkaa kuulolla, kommentoikaa ja eläkää mukana :)
P.S. Saa myös muistaa siunauksin ;)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)