lauantai 15. joulukuuta 2012

Loppurutistus enää jäljellä

Hii!!! Ylihuomenna koittaa lähdön hetki ja me ei meinata housuissamme pysyä :D. On niin ihanaa päästä kotiin, nähdä tutut ihmiset, tuntea pakkanen ja hypätä joulufiilistelyyn.

Laukut pitää/saa pakata taas täyteen ja raahata lentokentälle. Toivottavasti saan kaiken mahtumaan hyvin, painorajat eivät pauku ja tavarat pysyvät ehjinä. Ostin käytetyn matkalaukun omani seuraksi ja huomasin kotona sen olevan rikki. Täytyy sitten vain pakata rikkumatonta tavaraa siihen... Onneksi jo nyt, eikä niin, että Suomessa huomaisi laukun sekä sisällön olevan hajalla. Saas nähdä, kuinka laukkujen roudaaminen onnistuu, se saattaapi olla jopa pakkaamista suurempi haaste.

Tänään vietän rentoa päivää kotona oleskellen, pakkaillen ja ehkäpä lähden vielä viimeisen kerran kangaskaupoille. Huomenna on rantapäivä tyttöjen kanssa. Viimeiset värit pintaan (suurin osa "rusketuksesta" taitaa lähteä ihosta ensimmäisessä saunassa) ja nauttimista auringosta ja lämmöstä ennen kotimaan kylmyyttä. Lämpöero näkyy olevan melkein neljäkymmentä astetta, eli pitkät vaatteet tulevat tarpeeseen. Tänään herätessä mietittiin, miten inhottava Suomessa onkaan kömpiä peiton alta kylmyyteen... Maanantaina on viimeinen päivämme niin koulussa kuin Ghanassakin. Jätämme kunnon heipat lapsille, otamme vielä valokuvia muistoksi ja taitaapa koko päivä mennä ihan lähdön huumassa. Illalla kymmenen jälkeen kone nostaa meidät paluumatkalle.

Päiviä ollaan tasaiseen tahtiin laskettu, mutta aina uudestaan yllätytty siitä, kuinka vähän niitä onkaan jäljellä. Nyt olo on samaan aikaan onnellinen Afrikasta ja kotiinpaluusta.

Jälleen näkemistä odottaen!

maanantai 10. joulukuuta 2012

Viimeistä viikkoa viedään

Heipsan! Edelliset postaukseni venyivät reilusti ylitse oikeasta reissusta, mutta mukavahan sitä on siitä huolimatta meininkejä kirjoitella... Nyt on elämää Ghanassa jäljellä vajaan viikon verran, eli tosiaan on aika huvennut.

Vielä on joitain asioita tekemättä: tarkoituksena olis tehdä vielä ostoksia Art centerillä ja Makola marketilla. Myöskin ehdoton paikka on kierrätystavaraa myyvä Trashybags (kirjoitinkohan sen nyt ihan pepulleen), mihin tiemme vie huomenna. Toki päivisin on koulua, siellä mm. harjoitellaan joulujuhlaesityksiä. Itse joulujuhlaa emme ehdi nähdä, sillä se on ensi viikon torstaina ja koneemme lähtee siis maanantaina. Mutta meille on lupailtu pitää kenraaliharjoitus, jotta mekin pääsemme nauttimaan lasten esiintymisestä. Itse olen vanhimpien lasten kanssa treenaillut fuskua tanssiesitystä varten. Kaikki lapset pääsevät esittämään jotain joko meidän tai opettajien kanssa treenailtua.
Tärkeä osa ajasta ennen lähtöä on ihan vain yhdessä olemista. Kolmessa kuukaudessa näistä tovereista on ehtinyt tulla tärkeitä ihmisiä, joita tulee ikävä: huonetoverini Anna, ystävämme Sini, jo viime viikolla seurastamme Suomeen poistunut Elisa, viime viikolla saapunut uusi tuttavuus Maija, sekä Hannan lapset Johanna ja  Kwasi. Ja tietenkin koulun lapset. Voisinkohan piilottaa muutaman heistä matkalaukkuuni?

Tässä on ehditty kaikenlaista. Päähäni olen laitattanut letit. Yhteensä kahdeksen tuntia siinä rupeamassa meni ja pari päivää kutitti päänahkaa tosi paljon. Mutta kyllä nämä kivat, ehdottomasti sen arvoiset ovat. Pikkuhiljaa opin laittamaan näitä kiinnikin. Usein koulupäivän jälkeen suuntaamme vakispottiimme, jonka tarjoilija muistaa jo ulkoa, mitä me juomme. Rannallakin kojujen myyjät tunistavat tutut naamamme (alkuun saimme jatkuvasti kuulla arveluja, että olisimme saksalaisia, sillä heitä on täällä melko paljon)
Suomen itsenäisyyspäivää vietimme varsin suomalaisissa merkeissä: joimme glögiä, söimme suomalaista suklaata ja kuuntelimme suomalaisia lauluja. On mielestäni tosi yllättävää, kuinka ylevä Maamme laulu on. Vaikka lauleskelimme sen rennosti sohvalla retkottaen, tuntui se ihan kuin laulaisimme suuressa salissa, suurella ihmisjoukolla, vahvan miesäänen johtamana. Millään muulla laululla itsessään ei kyllä ole noin vahvaa vaikutusta ja latausta.
Suomelaisista tunnelmista siirryimme ghanalaisiin presidentinvaalien merkeissä. Kampanjat ovat olleet näkyviä. Suomessa luultavasti saman tien kiellettäisiin autot, jotka ajelevat ympäriinsä soittaen musiikkia ja kuuluttaen ehdokkaan puolesta. Meitä myös etukäteen varoiteltiin vaalien aikaan kulkemisesta ja mahdollisista levottomuuksista, ihmisillä on vaalien aikaan tunteet kuumina. Jotkut koulun lapsistakin ovat kertoneet, kannattavatko NPP:tä vai NDC:tä. Nyt äänet on laskettu ja NDC:n (eli voisi käsittääkseni verrata kokoomukseen) ehdokas Mahama jatkaa presidenttinä toisen kauden.
Päädyimme leipomaan pipareita, mitkä kyllä maistuvat melko herkkuherkulle...Toki olemme viettäneet hetkiä loikoillen auringossa sekä katsellen maisemia. Täältä kotoa on sellaiset näkymät kylälle ja merelle, että kaiken haluaisi tallentuvan mahdollisimman tarkasti mielen syövereihin. Vaikka rakastan Suomen maisemia suuresti, on tämä jotain niin erilaista, ettei voi olla nauttimatta.

Harjoittelukin on toki tarjonnut melkoisesti antia: Ainakin itsetutukiskelua on takana. Olen käsitellyt osaamattomuuden ja riittämättömyydentunteita ja yrittänyt kaivella omia taitoja ja vahvuuksia. Päivien aikana on käyty melkoista tunnevuoristorataa; lasten kanssa saattaa ensin hajottaa ja stressata tosi paljon ja seuraavassa hetkessä onkin jo oltava superinnostunut. Viittomakielisten kulttuuri on auennut minulle aivan uutena maailmana ja toivoisin siihen jäävän jonkinlaista kosketuspintaa myös kotiinpaluun jälkeen. Toki olen oppinut pikkuisen viittomaan itsekin. Sääli vain, etteipä Suomessa taida kovastikaan olla tilanteita, joissa hyödyntää ghanalaista viittomakieltä. Monikulttuurisuusopintokokonaisuuteen tämä reissu on istunut kuin nenä päähän. Olen törmännyt moniin Suomesta käsin kaukaisilta tuntuviin asioihin, jotka täällä ovat ihmisten arkea, olen rohkaistunut puhumaan enemmän englantia sekä ollut kaukana kotoa. "Matkailu avartaa" on puhki kulunut lause, mutta pitää oikeasti paikkansa.

Vaikka nyt vain odotamme innolla kotiin paluuta, on varmasti Suomessa kulttuurishokki edessä. Varmasti tänne tulee ikävä, eikä sitä koskaan tiedä, vaikka joskus eksyisi tänne uudestaankin; ainakin kiinnostus ulkomailla matkustamiseen on päässyt vähän heräilemään...

lauantai 8. joulukuuta 2012

reissaamista osa 2

Edellisessä postauksessa ollaan päästy pohjoiseen asti ja nyt juttua sieltä sitten...

Myöhään illalla etsimme Tamalesta hotellin, jotta voisimme seuraavana aamuna jatkaa matkaa Molen kansallispuistoon. Bussi lähti vasta iltapäivällä, mikä tarkoitti piiiitkäää ja kuuumaaa odotusta asemalla melkein koko ajan suorassa auringonpaisteessa. Konkretisoi melko hyvin, mitä tarkoitetaan fraasilla "Afrikan auringon alla". Afrikkalainen myyntikulttuuri palveli onneksi hyvin, kun ei tarvinnut lähteä vettä haeskelemaan, vaan sopivan hetken tullen huikkasi "pjater" (eli pure water) ja sain ostaa vesipusini peppuani nostamatta. Lähtöajasta seurasi, että olimme taas perillä pimeän tultua.
Automatkalla oli mielenkiintoista seurata niin maisemia kuin kanssamatkustajiakin. Bussi oli aivan täyteen ahdettu niin tavarasta kuin ihmisistä; juuri kun ajattelimme, ettei autoon enää mitään mahtuisi, tungettiin sisään vielä muutama ihminen, jamssia, televisio ja vähän jotain muuta... Sinin kanssa myös pidimme tiukasti kiinni televisiosta, ettei se tipahtaisi bussin lattialle kesken matkan. Ihmiset eivät valittaneet muutaman tunnin seisoskelusta, jopa kouluikäinen poika jaksoi seisoa oikein urhoollisesti. Hieman eri homma kuin bussimatka Kangasalta Tampereelle. Onneksi itse olimme ajoissa ostaneet paikkaliput.

Molessa viivyimme kaksi yötä, eli väliin jäi yksi kokonainen päivä safareille. Aamulla kävelimme ja iltapäivällä autoilimme ehkä koko paikan parhaan oppaan, Kalman, kanssa etsimässä norsuja. Ja norsujahan näimme; yhteensä kuusi, vaikka tähän aikaan vuodesta norsujen näkeminen ei ole mikään itsestäänselvyys. Lisäksi bongasimme paviaaneja, antilooppeja ja tsetse-kärpäsiä. Pahkasiat, eli Bumbat olivat ruokaseuranamme, ihan vain metrin-parin päässä meistä. Leppoisia kavereita hurjasta ulkomuodosta huolimatta... Myös maisemat toivat vahvasti Leijonakuninkaan mieleen. Ei paha, ei paha. Leijonia emme kuitenkaan nähneet; Kalma kertoi itse nähneensä vain kolmesti, joten eipä ollut kauheasti odotettavissakaan.

Molesta palasimme Tamaleen, jossa odotimme muutamia tunteja bussin lähtöä Accraan. Näimme uuden paikallisen tuttavuuden opastamana Tamalea, teimme ostoksia ja istuimme ravintolassa. Tykkäsin pohjoisesta enemmän kuin etelästä, vaikka siellä olikin kuivempaa ja kuumempaa. Meininki siellä on leppoisaa, ihmiset kiireettömämmän tuntuisia ja aikaa on. Maisemat olivat oikein mieleeni. Näimme Afrikkaan oleellisesti kuuluvia savimajoja ja savannia. Tavallaan mieleen tulivat Pohjanmaan lakeudet, yhtä luontevalta tuntui täällä paikallisen maaseudun perusmaisema, mutta toisaalta samalla hurjan vaikuttavaa.
Takaisin etelään matkasimme läpi yön. Mukavissa busseissa oli kohtalaisen hyvä nukkua, vaikka ilmastointi saikin jopa pohjolan kylmyyteen tottuneet likat palelemaan. Aamulla Accrassa pidimme pikakokouksen ja päätimme Wliin sijaan suunnata tutulle Kokrobitelle ja levätä siellä pari päivää.

Kokrobite oli hyvä päätös. Saimme peseytyä rauhassa ja nauttia vapaapäivästä, auringosta ja toistemme hyvästä seurasta. Illalla oli culturenight, mikä sisälsi paikallisia tanssiesityksiä.Mutta mahtuipa sekaan melkoinen yllätyskin. Päädyimme nimittäin itsekin tanssimaan! Showhun kuului, että mies kävi yleisöstä hakemassa ihmisä mukaan tanssin pyörteisiin, ja sinnehän mekin päädyimme jammailemaan. En tiedä, oliko paikallisen yleisön hurrauksessa enemmän kyseessä innostus siitä, että turistit ovat innostuneita heidän kulttuuristaan vai huvittuneisuus siitä, että valkoiset hölmöt yrittävät tanssia. Mutta yhtä kaikki, ainakin hauskaa oli jokaisella.

En tiedä, häviääkö reissusta hohto, kun aikaa kuluu. Mutta sen tiedän, että olen päässyt näkemään paljon sellaista, mitä en olisi kuvitellutkaan näkeväni. Muistelen sen verran kuin muistan, ja eiköhän sitä muistettavaa riitä melko paljon, vaikka paljon ehtisi unohtuakin :)
Sanoisinko, että kyseessä on melkoinen ensimmäinen ulkomaanmatka!

perjantai 30. marraskuuta 2012

Matkustan ympäri Ghanan-maan...

Reissasimme tuossa jossain välissä viikon verran pitkin Ghanaa viiden naisen voimin. Seurauksena väsymystä, läjä likaisia vaatteita sekä mahtavia kokemuksia ja muistoja.

Lähdimme aamulla kuuden jälkeen liikkeelle, mutta eipä loppujen lopuksi olisi ollut niin hoppu. Saimme odottaa trotron täyttymistä toista tuntia ennen kuin pääsimme suuntaamaan kohti Cape coastia. Ensimmäinen kohteemme oli Biriwa beach hotel, josta olenkin jo aiemminin kirjoittanut. Siellä pääsimme nauttimaan altaasta, hyvästä ruoasta ja lämpimästä suihkusta kahden yön verran.
Ensimmäisen aamun aloitimme lääkärirallilla. Itse en ollut kipeänä (en ole oikeastaan koko harjoittelun aikana ollut) vaan ihan vain seuraneitinä. Oli hurjan mielenkiimtoista nähdä, millaista lääkärimeininki täälläpäin maailmaa.
Lääkärin jälkeen suuntasimme Cape coastille näkemään vanhan orjalinnakkeen. Melko vaikuttava paikka. Nähtiin tyrmät ja näkymät merelle, mihin orjat lähetettiin ilman paluun mahdollisuutta, opas kertoi elävästi linnakkeen menneestä elämästä (vaikka englanninkielentaito rajoittikin ymmärtämistä).

Yksi Ghanan must-kohteista on Kakumin luonnonpuisto. Canopy walkaway, eli riippusillat sademetsän latvojen yläpuolella, on melko hurja kokemus. Yllätyin, kuinka vähällä pelkäämisellä pääsin itse. Ehkä osasyynä keskittyminen ainutlaatuisen kokemuksen ikuistamiseen kameralla.
Eikä sademetsäosio jäänyt vain lyhyeen kierrokseen vaan päätimme viettää yön puumajassa metsän keskellä. Pakettiin kuului myös kierros metsässä pimeällä. Kun myöhemmin kuuntelimme kuvaamaamme videopätkää, huomasimme metelin melkoiseksi, mutta itse tilanteessa sitä ei huomannut, kun siihen ehti niin tottua.
Yllättyimme myös muutamaman muun suomalaisen näkemisestä. Bongasimme nimittäin lintubongareita!

Sademetsän siimeksessä heräsimme aikaisin ja pääsimme reippaasti jatkamaan matkaamme. Reissasimme koko pitkän päivän pohjoista kohti trotrolla ja parilla bussilla saapuen illalla Tamaleen. Illalla hotellityöntekijäkin oli aivan ihmeissään kulkemastamme matkasta. Lähes läpi Ghanan yhdessä päivässä. Me mentiin eikä meinattu...

 Mitä sitten tapahtui? Pysyimmekö terveinä? Näimmekö elefantteja? Se selviää seuraavassa postauksessa...

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Alle kuukausi jäljellä

Luokkatoverin postaus innosti minutkin kirjoittamaan ajatuksia kotiinpaluusta ja jäljellä olevasta ajasta...

Aikaa Ghanassa on siis alle kuukausi. Joulukuun 17. iltana kone lähtee kohti Lontoota, mistä sitten lento kotimaan kamaralle. Me kaikki täällä House of Gracella odotamme paluuta PALJON sekä positiivisessa, että negatiivisessa mielessä. Moneen kertaan täällä on pohdittu sitä, miten voi samaan aikaan haluta niin paljon kahta niin päinvastaista asiaa: takaisin kotiin, mutta olla täällä.

Tietysti kotiin on kova ikävä. Siellä on tärkeät ihmiset ja tutut paikat ja meiningit. Syksyn aikana ehtii missata aika paljon kaikkea: juhlia, sukulaislasten kasvua, ruskan värit, syksyn vilpoisuus, ensilumi, tansseja ja muita tapahtumia... Kolme kuukautta on tähän mennessä pisin aika näkemättä perhettä. Vaikken enää asukaan vanhempien luona, tulee muulloin käytyä kotona vähintään kerran kuussa. Niin paljon jää kertomatta ja puhumatta välimatkan vuoksi. Pidän Suomesta hurjan paljon, ja näin etäältä katsottuna sen huomaa vielä entistä paremmin. Kaipaan sitä kaikkea, mikä rakkaassa kotimaassa odottaa.

Afrikassa vietettävä aika hupenee käsittämättömän nopeaa vauhtia. Kolme kuukautta on muuttunut kolmeksi viikoksi ja pitää tosissaan miettiä, mitä kaikkea haluaa vielä ehtiä tekemään. Mieleen pompsahtelee kysymyksiä: olenko ehtinyt kokea kaiken? Mitä hankkisin vielä Suomeen vietäväksi? Vierähtävätkö viimeiset kolme viikkoa nopeammin kuin ehtii tajutakaan?
Kaikenkaikkiaan Afrikka on hurjan hyvä. Meillä on täällä onnellista olla. On lämmintä, musiikki soi, meininki on rentoa ja ihmiset ystävällisiä, lapset suloisia... Suomen huolet, kiire ja stressi ovat jääneet pohjoiseen (toki täälläkin on omat tehtävät asiansa, mutta kaikki huoletkin ovat kuitenkin niin huoletonta). Elämästä ja jokaisesta hetkestä on helppo nauttia. Saamme elää täällä ihan mielettömän hyvällä kokoonpanolla; näiden tovereiden kanssa eletään tiiviisti yhdessä ja jaetaan PALJON. Ghanasiskoista on tullut oikein tärkeitä näinkin lyhyessä ajassa <3.
Tämä reissu on ainutlaatuinen kokemus. Se, mitä meidän elämämme täällä nyt on, tulee olemaan "vain" muistoja ja valokuvia, eikä tästä elämästä haluaisi luopua. Toisaalta reissumme on ikimuistoinen kokemus. Vaikka kaikkea ei aina muistaisikaan, muistettavaa kyllä riittää ja kaikki täällä koettu tulee aina olemaan osa minua ja vaikuttamaan ajatusmaailmaani.Siitä kumpuaakin seuraava kysymys: ymmärtääkö kukaan Suomessa, mistä puhun? Afrikkaa ei pysty selittämään, se pitää nähdä ja kokea. Tulen peilaamaan kaiken sen kautta, mitä elämää ja missä olen elänyt nämä viimeisimmät kuukaudet. Tulenko olemaan yksin päänisisäisen Afrikkani kanssa? (toki olemme saaneet täällä Hannan luona elää Afrikaksi melko länsimaalaista elämää, mutta aivan varmasti tälläkin on vaikutuksensa.) Uskoisin, että ihminen voi lähteä Afrikasta, mutta Afrikka ei ihmisestä.

Käsittämättömältä tuntuu myös, että jouluun on kuukausi. Sitä on vaikea tajuta täältä lämpimästä käsin ja aina uudestaan yllättyy ajatukseen siitä, että kotimaassa on jouluvaloja ja kynttilöitä. Olen tottunut, että kylmyys ja pimeys valmistavat joulun aikaan, mutta nyt itse elän mielessäni ehkä kesä- tai heinäkuuta ilmaston vuoksi... Kaikesta tästä etukäteisihmettelystä huolimatta taidan vielä Suomeen palattuani yllättyä siitä, kuinka heti joulu on.

En malta enää odottaa kotiin paluuta, mutta onhan siihen vielä aikaa, onhan...

torstai 22. marraskuuta 2012

Mikä on tämä herkku-herkku

Jos joku juttu on reissatessa tärkeä asia, niin se on ruoka. Eli tässä pakollinen ruokapäivitys. Paikallinen ruoka herättää ristiriitaisia tuntemuksia ja Suomeen päästessä edessä on niin helpotus kuin ikäväkin. Itse en ole ruoanlaittaja, eli reseptejä ei välttämättä kovin tartu matkaan, mutta ehkäpä joitain ideoita tulee hyödynnettyä jatkossa...

Iso uusi juttu on ollu käsin syöminen. Tosin meille länsimaalaisille melko helposti katetaan haarukka vaikkeivät esim. koulun lapset sitä käyttäisikään. Sormin on hauskaa syödä ja siihen on alkanut jo löytyä rutiinia: enää eivät kaikki sormet ole sotkussa ja kastikkeen kauhominen riisin mukaan luonnistuu. Muistettavaa on myös nimenomaan oikean käden käyttö ruokaa suuhun lappaessa (olen vasenkätinen, ja täällä se käsi perinteisesti mielletään vessakädeksi. Mutta ilmeisesti obronille annetaan tässäkin asiassa paljon anteeksi.)
Itse meidän ei ole tarvinnut ruokiamme ostaa, sillä kotiapulainen käy torilla ja valmistaa ruoan. Mutta muuten kaupoilla käydessä olemme kyllä päässeet näkemään, missä ja miten ruokaa myydään. Haju ainakin on melkoinen.Yllättävän hyvin haju onneksi pysyy ainakin Kaneshiella (vähän niin kuin paikallinen ostari) alakerrassa, eikä häiritse kankaiden shoppailua... Lihat ja kalat lojuvat iloisesti rivissä odottamassa ostajiaan ilman mitään kylmäsäilytystä. Välillä on vaikea tunnistaa, mitä mikäkin on, ja joskus kun tunnistaa, ei haluaisi tunnistaa. Mutta toisaalta tiskit ovat todella värikkäitä tomaateista, hedelmistä ja muista vastaavista. Tuoreus on ihan eri luokkaa kuin suomalaisissa muovipakkauksissa. Pähkinätkin näyttävät hurjan houkuttelevilta.


Juomavesi tietysti ostetaan. Vettä myydään täällä pulloissakin, mutta halvempaa ja kätevämpää se on ostaa puolen litran pusseissa. Yksi pussi maksaa 10 pesoetta, eli alle viisi senttiä. Pussista puraistaan kulma pois ja siitä sitten vain juodaan. Ja vettä tulee juotua (ja pitääkin juoda) huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Puoli litraa vetäisee kevyesti kerralla.

Perunan sijaan täällä syödään fufua, bankua ja yamssia. Banku ja fufu ovat taikinamaisia köntsiä, joita kastetaan kastikkeeseen. Maistuvat vähän kummalle. Yamssi on vähän kuin iso peruna. Sitä syön ihan mielelläni. Riisipallot ovat hauskoja ja makukin mukavan tuttu. Ruokabanaani, eli plantain on alusta asti maistunut hyvältä. Kari on jauhomaista ja sitä laitetaan papukastikkeen päälle.
Kalaa jos jotain syödään paljon. Ja kalasta kaikki osat. Papujakaan ei pidä unohtaa. Mausteita käytetään rohkeasti, jo pienet lapset ovat tosi tottuneita voimakkaisiin makuihin. Shitoa löytyy usein ruoan mausteeksi. Siinä on ilmeisesti kalaa ja ainakin siinä on makua. Joskus ruoka näyttää suomalaisen silmään siltä, että mieluummin vain syö sen kummempia kyselemättä.


Lempparilistaan ovat tähän mennessä päässeet ainakin seuraavat: hotelliaamiainen Biriwassa (tarjoilu ja lämpimät sämpylät suklaalevitteellä tekevät ihmeitä), lobsterit kermakastikkeessa ja sienikastike (suomalaisista sienistä), molemmat perunamuusin kanssa. Äsken mainittujen etu tosin on tuttu maku pitkästä aikaa ja pieni Suomi-ikävä. Paikallisista ruoista korkealle sijalle nousevat kelewele (maustettuja, paistettuja plantaineja ja pähkinöitä) ja groundnut sauce (maapähkinäkastike).

Herkuteltua täällä on tullut vähemmän kuin Suomessa, mutta kokonaan se ei ole tietenkään jäänyt. Täällä meillä on paikalliset herkut. Melkein aina auton pysähtyessä voi ikkunasta ostaa plantainsipsejä. Ne ovat HYVIÄ. Kuulin etukäteen, että suomalaista suklaata tulee ikävä, mutta itselleni ghanalainen suklaa kelpaa oikein hyvin. Se maistuu ehkä vähän samalta kuin pääsiäismunasuklaa, mutta pienen totuttelun jälkeen se on löytänyt tiensä sydämeen. Ihan oma lukunsa täällä ovat hedelmät. Tuoreet hedelmät. Täällä himoitsen ananasta, mitä en Suomessa syö koskaan. Appelsiineja on hauska ostaa syötäväksi matkan varrelta, kun täällä niitä ei kuorita kokonaan,vaan niistä leikataan "hattu" pois ja imetään tyhjäksi. Rasvasta tirisevin herkku on munkkipallerot (joiden päällä ei ole sokeria), joiden oikeaa nimeä en nyt muista, kun Johannakaan ei ole tässä, että voisi kysyä. Kylmä lempparimaku on Fun yogo -jäätelö, eli jäädytetty jogurtti. Siitä puraistaan vesipussien tavoin kulma pois ja imetään tyhjäksi.

Täällä uskaltaa herkutellakin hyvällä omallatunnolla lihomista pelkäämättä, sillä muodokkuus on täällä positiivinen asia. Se tarkoittaa, että on vahva ja toimeentuleva. Kokoon viittavat kommentitkaan eivät ole sellainen kielletty puheenaihe kuin Suomessa...
Olen kuullut maailman huonoimman iskurepliikin "I like your sister. I like fat people". (Kaikki valkoiset siis ovat automaattisesti siskoja). Onneksi osaan ottaa kokoon viittaavat kommentit huumorilla, sillä koulussakin pojat jaksavat välillä muistuttaa, kuinka minä olen fat ja he itse thin. Ihan virkistävää välillä tällainen asenne!

torstai 8. marraskuuta 2012

Autolla ajetaan ei-niin-varovasti

Täällä liikenne on täysin omaa luokkaansa. Suomalaisen silmiin näyttää välillä kuin mitään sääntöjä ei olisi: kukaan ei käytä turvavöitä (oikeastaan niitä ei useimmiten edes ole), ihmisiä istuu kulkuvälineissä ihan missä sattuu, kaistanvaihdot ovat ihan päättömiä "nyt mä menen tähän",  jalankulkijat juoksevat isojenkin teiden ylitse ilman liikennevaloja tai suojatietä. Kuitenkin liikenne sujuu ja kaikki tuntuvat pelaavan yhteisillä kirjoittamattomilla säännöillä. Nimenomaan kirjoittamattomilla, sillä ajokortin voi saada monilla tavoilla, joista autokoulun käyminen on vain yksi vaihtoehto, eli liikennesäännöt eivät ole välttämättä kaikilla kovin hyvin hallussa. Mutta ei hätää äiti, oloni on turvallinen!
Suomessa tööttäily liikenteessä on vähintäänkin agressiivissävytteistä ja harvinaista. Ghanassa on toisin. Auton torvi on äänimerkki, jolla ilmaistaan iloisesti "täältä minä tulen", kun vaihdetaan kaistaa tai kun ohittaa jakankukijaa (en tiedä, tottuuko siihen ollenkaan, että kun kävelet rauhassa, kuuluu yhtäkkiä selän takaa tööttäys ja samalla hetkellä auto porhaltaa vierestä)

Julkinen liikenne eroaa suomalaisesta. Afrikassa ei ole aikatauluja, jolloin autot kulkevat tai numeroa, johon soitat ja tilaat taksin (ellet sitten ole saanut joltain kuskilta itseltään tämän puhelinnumeroa. Ghanalaiset miehet nimittäin tykkäävät vaihtaa numeroita) vaan autot nappaavat asiakkaan sopivasta kohdasta kyytiin tai lähtevät liikkeelle sitten, kun auto on täynnä.

Ehdottomasti hauskin julkisen liikenteen muoto on trotro. Trotrot ovat ikään kuin pakettiautoja, joihin on lisätty istuimet. Missään ei lue, mihin mikäkin trotro on menossa vaan autossa kuljettajan lisäksi työskentelevä mate huutaa ja viittoo kädellä määränpäätä. Jossain vaiheessa matkaa mate pyytää maksun, ja antaa kyllä vaihtorahan, kun vain malttaa odottaa (niillä on käsittämätön muisti, he voivat yhtäaikaa muistaa monen asiakkaan maksutapahtuman). Useimmiten trotrossa on hyvin tiivis tunnelma: omat polvet suussa ja vierustoveri kiinni kyljessä.

Jos haluame täältä Ablakusta lähteä yhtään mihinkään, täytyy meidän ensimmäiseksi ottaa taksi. Se ei ole vaikeaa, kertaakaan ei meidän ole kovin montaa minuuttia tarvinnut odottaa, että kohdalle on ajanut auto, jossa on tilaa meille kaikille. Takseja täällä on kahdenlaisia: shared ja drop in. Drop in vie asiakkaan sinne, minne tämä haluaa (eli toimii suomalaisen taksin tapaan). Shared taxi on nimensä mukaan jaettu, eli samaan kyytiin poimitaan matkan varrelta toisilleen tuntemattomia ihmisiä.
Mielestäni tämä shared taxi on aivan mielettömän hyvä systeemi. Se on sekä ekologista, taloudellista että ihan mukavaa. Ehkä suomalaisessakin systeemissä olisi opittavaa tästä!

Santeri ihmetteli keskustellessamme, onko minulla varaa täällä kuljeskella jatkuvasti taksilla. Täällä julkisen liikenteen hinnat ovat kuitenkin eri luokkaa kuin Suomessa. Accran sisällä kuljettu matka trotrolla pyörii matkasta riippuen siinä cedin paikkeilla, eli alle puoli euroa; shared taxi meiltä rannalle 70 pesoeta ja  Barrialiin 80 pesoeta (jotain kolmisenkymmentä senttiä). Eli kyllä, minulla on varaa kulkea täällä taksilla. Tosin paikalliseen hintatasoon alkaa olla jo niin tottunut, ettei enää edes tunnu erityisen edulliselta vaan nämä hinnat ovat ihan perushintatasoa.

Suomen katsastuskriteereillä täällä ei olis varmaan yhtäkään autoa. On käsittämätöntä, millaisilla rotiskoilla pääsee kulkemaan ja ilmeisen hyvin. Oli kyseessä trotro tai taxi, niin joka paikka repsottaa: ikkunat, ovet, penkit... Kovalla sateella on enemmän sääntö kuin poikkeus, että ikkunan reunasta vuotaa vettä. Syviä lihaksia on hyvä treenata autossa istuessaan, kun ei uskalla nojata eteen tai taakse tai kummallekaan sivulle joko epävarman tuolin tai oven takia. Ajon aikana kuuluu epämääräistä kolinaa ja räminää, ja oven tai lattian läpi saattaa tuntua vilvoittava ilmavirta. Lähes joka trotron takalasista voi bongata Jeesuksen tai  ajamiseen tai Jumalaan liittyvän sloganin.

Ghana-autoilua tulee aivan varmasti ikävä. Musiikki, maisemat ja meininki ovat ajaneet tiensä suoraan sydämeen <3

lauantai 3. marraskuuta 2012

Kuulumisia ja arjen syväanalyysiä

Tänne kuuluu edelleen hyvää arkea. Arki käsittää välillä tuntuvat negatiiviset tunteet ja sen ettei koko ajan ole täpinöissään kaikesta, mitä ympärillä näkyy, mutta myös innostuksen ja hiljaisen onnen tunteet siitä, että kaikki on hyvin ja kerään kokemuksia elämääni. Ja välillä myös irtiottoja arjesta...

Elämisen riemua...

Lähirannaltamme Kokrobitelta. Myytävänä on monenmoista.
Koulun lapset ovat yksi suuri syy siihen, kuinka pursuavan elävää arki täällä on.
Kävimme viime viikonloppuna Cape coastilla ja samalla yövyimme ja vietimme aikaa hotellilla. Kivalla hotellilla. Alkuun mahtui epäselvyyttä huonevarausten kanssa, mutta viikonloppu oli sen arvoinen. Kun te muut värjöttelitte kylmässä Suomessa, me makasimme auringossa käristämässä itseämme. Altaalta avautui huikeat maisemat merelle ja tuuli pehmensi mukavasti auringon porotusta. Kelpais varmaan sullekin? Keittiö tarjosi tähän mennessä reissun ehdottomasti parhaat makuelämykset: perunamuusia ja hummeria kermakastikkeessa (tosin arviomme voi olla hieman puolueellinen ja suosia Suomesta tuttuja makuja jo tässä vaiheessa ulkomaillaoloa) ja aamupalaksi (luonnollisesti aurinkoisessa ulkoilmassa nautittuna) hedelmiä, kaakaota, munakasta ja sämpylöitä suklaalevitteellä ja marmeladilla. Pariin kertaan viikonlopun aikana tuli sellainen olo, että eläisin jonkun muun elämää. Mutta kuvat ja todistajalausunnot osoittavat: kyllä minä olin ihan itse tästä kaikesta nauttimassa.


Tänään pääsimme näkemään ghanalaiset hautajaiset. Vain osan hautajaisista, koska koko setti kestää useamman päivän. Perustavanlaatuinen ero suomalaisten ja ghanalaisten hautajaisten välillä on se, keitä kutsutaan. Kun Suomessa hautajaiset on tarkoitettu vainajan tunteneille ihmisille, voi Ghanassa omaisille tulla osanottonsa esittämään, jos vähänkin tuntee jonkun, joka tuntee omaisia. Meidät esimerkiksi luettiin sukulaisten joukkoon, kun vainaja oli isäntämme serkun vaimon äiti. Luonnollisesti tällainen vierasmäärä tarkoittaa suurta rahan menoa, varsinkin, kun ruoka on merkittävä osa juhlaa. Hautajaisiin saatetaan käyttää täällä enemmän rahaa, kuin mihinkään elämiseen liittyvään; Ghanassa on perheitä, joilla ei ole varaa koulumaksuihin, mutta hautajaisiin kyllä. Tätä priorisointia jotkut kritisoivatkin (ja ihan syystä). Opittavaa suomalaisilla olisi ainakin iloinen meininki: jos en olisi tiennyt olevani hautajaisissa ja nähnyt vainajan kuvia taulussa, esitteessä ja T-paidoissa, olisi välillä mikä tahansa puutarhajuhlassa oleminen mennyt läpi, livemusiikki soi ja ihmiset tapasivat toisiaan.

Koti-ikävä ja kulttuurisokki vaikuttavat arkeni taustalla. Ja erityisesti sosionomius: mitä olisi harjoittelu ilman reflektointia, pohdintaa, analysointia ja prosessoimista? Puoliväli matkasta on koittanut, paljon on nähty ja paljon on näkemättä. Nyt mielen päällä on erityisesti se kaikki, mikä on näkemättä. Ja kokematta ja tekemättä ja oppimatta. Kolme kuukautta, ja erityisesti siitä maahan tutustumiseen koulun puolesta varatut kaksi viikkoa, tuntuvat aivan liian lyhyiltä nähdä kaikki, mitä haluaisi. Enkä ole edes perehtynyt kunnolla, mitä kaikkea haluaisin/pitäisi nähdä. Stressaan myös siitä, ehdinkö saada harjoittelusta kaiken irti ja oppia tarpeeksi. Opinko tuntemaan lapsia ja viittomaan yhtä hyvin kuin haluaisin? Huomasin, että olen asettanut tavoitteeni hyvin korkealle: haluan nähdä kaiken, mikä Ghanassa on näkemisen arvoista sekä kasvaa lähes uudeksi ihmiseksi sekä yksilönä että ammatillisesti (ilman suurempaa vaivannäköä, ihan vain sen varjolla, että olen nyt täällä kaukana ulkomailla). Haluan kokean kaiken sen, mitä aiemmatkin harjoittelijat ja lisäksi omia kokemuksia. Kuulostaako realistiselta? Niimpä...
Ratkaisu: Minun on opittava hyväksymään keskeneräisyydentunne ja kasvun tapahtuminen pikkuhiljaa. Minun on opittava tarttumaan härkää sarvista ja tekemään asioita, kuten tutustuttava siihen, mitä Ghana tarjoaa ja tartuttava rohkeasti haastaviinkin tehtäviin, jotta pääsen eteenpäin oppimisessani. Minun on opittava tarttumaan hetkeen ja elää Minun elämäni, eikä pohtia sitä, mitä kuuluisi saada irti tai mitä kuuluisi olla. Vaikka moni asia täällä Ghanassa on eri lailla kuin Suomessa, on se ihan sama Senni täälläkin vikoineen kaikkineen, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Mutta kuten eräs matkatoveri muistutti, se on ihan hyvä juttu; olisi tosi pelottavaa, jos täällä huomaisikin olevansa joku aivan muu kuin on ollut tähän mennessä. Ja tästä on hyvä jatkaa itseensä tutustumista ja kehittämistä.


sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Onnellinen Afrikasta


Muistatteko Leijonakuninkaasta sen tähtienihmettelykohtauksen? Kun Timon, Bumba ja Simba makaavat tyytyväisinä nurmikolla ja pohtivat, mitä tähdet oikeasti ovat? Mieti sitä kohtausta, niin saat oikean tunnetilan päälle.

Eilen päätettiin käydä tutustumassa Kokrobiten (meidän lähiranta (+ hotelli), n. 10min. taksimatka) iltameininkitarjontaan. Kannatti. Nähtiin pari suomalaista tuttua sekä uusia afrikkalaisia tovereita ja ilta venyi aamutunneille.
Olimme aivan täpinöissämme ikimuistoisesta illasta. Meininki oli mielenkiintoista seurata. Tähtitaivas oli äärettömän kirkas. Mahdettiin meitä pitää kummallisina, kun haluttiin vaan kokoajan kurkotella leukojamme kohti taivasta. Ja ne riemunkiljahdukset kun näimme tähdenlennon! Rantaan lyövät aallot toivat mahtitunnelmaa, ja pakkohan sinnekin oli rynnätä porukalla jalkansa kastelemaan. Musiikki raikasi ja lähes kaikki ihmiset olivat hurjan mukavia ja ystävällisiä.
Kotimatkalla aloimme autossa kuunnella, että nyt biisi kuulostaa tutulta, onpas hassua, kuinka paljon muistuttaa erästä suomalaista biisiä. Sitten vasta olimme vallan seota, kun näimme soivan kappaleen nimen. Käypä kuuntelees: http://www.youtube.com/watch?v=T0CLGbE4_OM&feature=share
Eipä olisi ihan ensimmäisenä olettanut törmäävänsä Afrikassa Jukka Pojan biisiin!

On mielestäni käsittämätöntä, miten luonnolliselta ja todelliselta kaikki täällä Ghanassa koettu tuntuu. Oikeastaan ei edes tunnu, että olisi edes kovin kaukana kotoa. On sellainen ”Täällä sitä ollaan ja tehdään. Tietysti” –fiilis. Olisin kuvitellut, että enemmän olisi sellainen epätodellinen, ”voinko minä oikeasti olla täällä” –fiilis. Nyt vain mietityttää oikein kovasti, kuinka tallentaa nämä muistot oikein kunnolla mieleensä. Niin että, nämä säilyisivät elävinä ja kirkkaina muistoina mielessä vielä vuosien päähänkin.

Me ollaan tyttöjen kanssa puhuttu siitä, että miten on mahdollista samaan aikaan haluta kahta niin päinvastaista asiaa. Me ollaan oltu täällä nyt kolmasosa koko vaihdostamme, joten ikävä nostaa päätään. Mieleen pulpahtelee ajatuksia, siitä, mitä sitten Suomessa aikoo tehdä ja syödä. Ja ihmisten näkemistä jälleen ei malttaisi odottaa. Tuntuu, että nyt on kyllä ollut jo aivan riittävän kauan poissa kotoa. Ja koulussakin välillä turhauttaa tosi kovasti, kun lapset ovat kiinni toistensa kurkuissa, eikä mikään viesti mene perille.
Kuitenkin samaan aikaan aika täällä on rientänyt ihan liian nopeasti. Eihän kolmessa kuukaudessa ehdikään läheskään niin paljoa kuin haluaisi. Täällä on kivaa. Ja lapset ihanimpia ikinä. Ei me haluta lähteä täältä pois!
En missään nimessä vaihtaisi täällä oloaikaa pois tai lyhentäisi sitä. Kyllä se Suomi siellä jaksaa odottaa…

Asioita, joita kaipaan suomesta:

  • sauna (hikoilla täällä kyllä saa lähes koko ajan, mutta saunassa saisi hikoilla itsensä puhtaaksi eikä likaiseksi)
  • tanssiminen (lava- ja swingtanssit)
  • äiti <3 (ja muut tärkeät ihmiset)


Asioita, joita tulen kaipaamaan Afrikasta:

  • koulun lapset
  • trotrot (joukkoliikenne on täällä niin omanlaisensa)
  • tervehtiminen (täällä voit tervehtiä ketä tahansa vastaantulijaa iloisesti. Suomessa olet outo, jos vilkaisetkaan tuntematonta kohti.)
  • lämpö (vaikka tykkään talvestakin, enkä pidä ihoni käräyttämisestä, on täällä ihanaa, kun voi koko ajan olla kevyissä vaatteissa. Ja kaikkialla on niin kaunista, kun kylmyys ei rajoita)
  • letkeys (niin oma fiilis kuin ihmisten asennekin on eri)


Listoihin mahtuu varmasti myös paljon muuta, mutta nämä nousivat nyt mieleen. Nuo ikävöimiset ovat erilaisia, sillä Suomeen olen palaamassa ja ikävöimisen näkökulma on tulevaisuudessa ja siinä, mitä odotan kotiinpaluulta, kun taas Afrikkaa ajattelen niin päin, että mitä jää tänne/muistoihin. Vaikka saatanhan minä joskus tänne palatakin. Who knows…
Kuten jollekin tässä joku päivä sanoin: I really like Africa. But Finland I love.

torstai 11. lokakuuta 2012

Terveisiä kameran takaa

Tässä matkaseuraa. Edessä Anna ja Elisa, jotka majoittuvat ja työskentelevät kanssani House of Gracessa, takana Sini ja Mari, jotka ovat Mampongissa ja joita nähdään välillä viikonloppuisin.

Kuva Mampongin reissulta. Mutta kotoakin näkymät ovat tosi kivat, sillä House of Grace sijaitsee rinteessä, niin ettei kotiin pääse hikoilematta.

Obroni obroni! Lapset tykkäävät tulla moikkaamaan valkoisia ja erityisesti kamerat saavat heidät villiintymään (tässä harvinainen kuva, jossa lapset eivät tungeksi linssin edessä). Nämäkin lapset juoksivat jo kaukaa meitä kohti puukeppejään heiluttaen.

Sähkökatkokset ovat tosiaan ihan arkea täällä. Pitää muistaa pitää akut ladattuina ja otsalamppu helposti löydettävissä...

Fashion weekin hattutarjontaa
Sano "Fashion"!
Letkis. Nämä ovat meidän koulun lapsia ja Cynthia-opettaja (perjantaisin suurimmalla osalla ei ole koulupukua, mutta eturivissä nuo  sini-valkoruudulliset yhdellä tytöllä ja yhdellä pojalla ovat)

Tässä oli nyt vähän näitä kauan odotettuja visuaalisia terveisiä Afrikasta. Nähtävää ja koettavaa on paljon ja monesti tulee pysähdyttyä katsomaan ja nauttimaan tästä miljööstä (ja jossain vaiheessa maltan varmasti enemmänkin piiloutua kameran taakse, mutta nyt vielä haluan itse kokea nämä asiat ja näkymät). Pidän itseäni etuoikeutettuna, kun saan tämän syksyn elää arkeani näin erilaisessa paikassa kuin yleensä (ja kuin te muut!).
Tätä reissua kelpaa sitten kiikkustuolissa muistella (täytyy siis kaivaa keinutuoli varastosta, ettei tarvitse odottaa vanhuuteen asti ;)).

maanantai 8. lokakuuta 2012

Kreisipartyt, Shoes and Fashion

Otsikossa mainitut ovat asioita, joihin en ajatellut ihan heti Ghanassa törmääväni. No kenkiin joo, mutta en niin, että pitäisi epätoivoisesti ravata pitkin kaupunkia etsien uusia korkokenkiä...

Olin etukäteen kuullut, että kuurot tykkäävät tanssia, mutta sain silti yllättyä ihan totaalisesti. Nuo lapset on ihan hullun hyviä! Perjantait on HOG:ssa kevyempiä päiviä ja tällä viikolla keskityttiin tanssiin; lapset näytti meille, mitä osaavat. Rummun tahtiin (lapset itse rummuttivatkin) nähtiin ensin afrikkalaistyylistä tanssia ja sitten -yllätys yllätys- letkajenkkaa ja wanhojen tansseista tuttuja askeleita. Seuraavaksi jokainen lapsista sai vuorollaan tullaeteen vetämään omaa settiä. Ja se vasta oli huikeata! Lasten kropat liikkui ihan uskomattomalla tavalla, heittäytyminen ja into oli aivan ennennäkemätöntä ja yhteishenki ja kannustus liikutti vahvasti. Kun kaikki lapset oli saaneet esiintyä, oli vielä vapaata tanssia, ja siitä kehittyi ihan älytön meininki ja kunnon tanssibileet. Lasten kanssa oli tosi hauska tanssia ja opetella heidän movejaan ja hiki virtasi todella vuolaasti. Että tällainen koulupäivä!
Voisi helposti ajatella, etteivät kuurot voi tanssia, tai ainakaan yhtä hyvin kuin kuulevat, sillä tanssin lähtökohtahan kuunnellaan musiikista. Kuitenkin kropan rytmisen käytön ilo ja mahdollisuudet eivät ole yhtään sen vähäisempiä ja näillä lapsilla on tosi hyvä rytmitaju. Vaikka lapset eivät kuule musiikkia, he tuntevat sen (soittimina käytettiin rumpua ja sellaista kalisutinta, joita lähti kunnon ääni). Eli "feel the beat" sai kyllä aivan uuden merkityksen. Osa lapsista pystyi seuraamaan rytmiä ihan äärettömän tarkkaan, niin ettei itse voinut kuin kateellisena seurata vierestä...

Satuimmepa huomaamaan, että täällä olo aikaamme (tarkemmin ottaen juuri tähän viikonloppuun) osui Ghana Fashion & Design Week. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että päätimme lähteä katsomaan, mistä tässä hommassa on kyse. Saimme hommattua liput lauantaille ja seuraava vaihe olikin pohtia, mitä me laitetaan päälle. Ei ollut kenellekään meistä tullut mieleen tavaroita Suomessa pakatessa, että tarvitsisi olla messissä jotain todella edustavaa ja trendikästä. Muut vaatteet ja asusteet saimme koostettua mukana olevista vaatteista ja täältä jo ostetuista koruista, mutta kengät meiltä uupuivat. Eipä sitten muuta kuin perjantaina koulun (ja lippujen lunastuksen ja eksymisen) jälkeen etsimään hyvännäköisiä kenkiä. Helpommin sanottu kuin tehty. Kojujen tarjonta on aika rajallinen: suurin osa kengistä on varvassandaaleja tai muovikenkiä, hyvännäköisissä korkokengissä on näin tottumattomalle kävelijälle aivan liian korkea ja kapea korko, ja jos tästä huolimatta sattuu löytämään hyvät kengät, on koko todennäköisesti väärä (myyjillä ei todellakaan ole kengistä tarjolla eri kokoja). Mutta me onnistuimme (tosin jo reippaasti pimeän tultua)! Sitten vain kenkinemme odottamaan seuraavaa päivää... (tähän mennessä kirjoitettu ennen fashion week:a ja jatko sen jälkeen)

 Fashion week oli ehdottomasti mahtava once in a lifetime -kokemus. Perjantaina, kun lunastettiin liput, oltiin liikkeellä rähjäisissä ja hikisissä vaatteissa, joten yllätettiin lipunmyyjäihmiset, kun lauantaina näytettiinkin ihmisiltä :). Sitä tunsi illan ajan itsensä paljon hienommaksi ihmiseksi kuin onkaan.Näimme vähän näytteillä olevia muotiluomuksia (yllättävän vähän niitä tosin oli) sekä kunnon catwalk-näytoksen (lava ei tosin ollut korotettu vaan lattiatasolla, mutta saimme paikat neljännestä rivistä heti kutsuvieraspaikkojen takaa). Tapahtuma järjestettiin ihan hullun hienossa hotellissa. Kysyimme, mitä yöpyminen maksaisi, ja saimme kuulla, että halvimmillaankin yli 300 dollaria/yö. Saimme myös valkkarit jonkun ihan sikarikkaan maksamina! Itse muodin takia ei varmaan olisi näin paljoa innostanut lähteä, mutta tapahtuma kokonaisuutena oli ihan huippu juttu.

Nyt oli tarkoitus laittaa kuviakin reissun ajalta, mutta eipä onnistunut. Kotona oleva nettimme ei jaksa ladata kuvia ja nettikahvilan muistikortinlukija ei näköjään toimikaan... Vielä joskus, kärsivällisyyttä nyt vaan...

torstai 4. lokakuuta 2012

Harjoittelu tekee sosionomin. Miten on lähtenyt koulu käyntiin

Oon kuullu sellaista juttua, että Suomessa olis sateinen syksy? Noh, sadetta täälläkin on piisannut ja välillä tosi rankastikin. Meillä täällä sateet on tosin suurimmilta osin osuneet yöaikaan ja lämmintä on niin kovin, että kuivuu nopeasti.
Paljon on pilvistä ollut, mutta eipä tuo ole haitannut, paremmin vain pystyy olemaan, kun ei aurinko ihan niin kovasti häikäise (vaikka kyllä se pistää välillä pilvienkin takaa siristämään silmiä). Olen onnistunut polttamaankin itseni: viime sunnuntaina olimme beachilla ja erityisesti selkä kärähti mukavasti (uimisen jälkeen olisi ollut suotavaa lisätä rasvaa, mutta muistaapahan ensi kerralla).

Sähkökatkoksia täällä on runsaasti. Aluksi ehdimme jo luulla, että noin joka kolmas ilta pari tuntia (täällä on kuulemma sellainen systeemi, että eri kaupunginosista vuorollaan katkaistaan sähköt sähkön säästämisen vuoksi). Mutta turha toivo: viime viikollakin lähes joka ilta lamput pimeänä. Ja täällä sen huomaa, kun täysin pimeä tulee jo hieman kuuden jälkeen. Taskulamput ja kynttilät vain käyttöön! Tylsää ei ole ilman virtaakaan, kun on hyvää matkaseuraa :)

Aiemmin mainitsin, että lapset huutelevat obronia, mutta lenkkeily se vasta hauskaa täällä onkin. Kun kolme vaalea naista juoksee pitkin teitä, ihmiset tervehtivät iloisesti ja kannustavat. He jopa kutsuvat toisiaan sisältä katsomaan! Ei voi olla itsekään hymyilemättä ja nauramatta, kun kaikki ovat niin iloisia.

Koululla ollaan päästy jo ihan tosi toimiin. Opettajien suuremmalla tai vähemmällä ohjeistuksella olemme pitäneet tunteja/valvoneet työskentelyä. Koululuokkia on toiseen luokkaan asti (lasten iät 3-18-vuotta), eli varsinkin pienempien kanssa opetellaan ihan perusjuttuja: ryhmässä toimimista(!), piirtämistä, numeroiden kirjoittamista, viittomia... Haasteelliseksi homman tekee kielimuuri ja se, ettei meillä valkoisilla likoilla tunnu ihan hirveästi olevan auktoriteettia lapsiin (taitavat tietää, että ollaan pehmiksiä verrattuna opettajiin (jotka eivät täällä muuten myöskään lyö, mikä ei ole tässä maassa mikään itsestäänselvyys), ja muutenkin testaavat uusia ihmisiä). Hommat kuitenkin pelittävät ja joka päivään mahtuu sekä epätoivon että valtavan onnitumisen hetkiä. Lapset on aivan ihania <3.
Viikko sitten perjantaina tehtiin kasvomaalauksia lapsille. Voi sitä riemun määrää. Vaikka me etukäteen jännitettiinkin, osataanko me tehdä tarpeeksi hyviä. Lapset täällä ei oo kuitenkaan ihan niin kriittisiä kuin Suomessa... Isotkin lapset oli innoissaan ja pojatkin saatto valita kukan tai perhosen (Suomessa ei todellakaan kehtais tai sais ihan varmasti kuulla siitä). Meininki täällä on spontaanimpaa. Tuonakin aamuna me veimme kasvovärit Suomen tuliaisina ja samantien opettajat päättivät, että joo, tehdään tänään aamupäivä noilla.

Paljon ollaan Annan ja Elisan kanssa puhuttu ja pohdittu kuuroutta. Oon tosi tyytyväinen, että oon harjoittelussa täällä, niin on auennut sekin uusi maailma hieman.
Kuvittelin etukäteen, että kun lapset ovat  kuuroja, olisi koululla hiljaista, mutta todellisuudessa kaikkea muuta. Lapset eivät oppimatta tiedä, mistä kaikesta lähtee ääntä, joten kolinaa kuuluu sekä lasten itse tuottamaa ääntä: naurua, itkua, mölinää... Erityisesti nauru on lämmittänyt mieltäni: hallitsemattoman herskyvä nauru, isojenkin poikien kikatus ja keinuvan, pienen pojan nauru, mikä ei eronnut millään tavalla kuulevan lapsen naurusta. Nauru, hymyt ja halit ovat kielirajat ylittäviä! Lasten kanssa aika pitkälle pärjääkin muutamilla perusviittomilla ja elekielellä.
Vaikka kuurous onkin "kuulovamma", olen alkanut harjoittelun aikana nähdä kuurouden enemmän ominaisuutena kuin puutteena. Täällä minä itse olen kuulevana vähemmistöä. Oikeastaan itse kuurous ei kovin paljoa rajoita elämää vaan yhteiskunnan kielitaidottomuus. Kuurot pystyvät kommunikoimaan viittomalla, mutta heidän kielensä on suurimmalle osalle ihmisistä liian vieras.
Viittomakieli on vähemmistökieli siinä missä muutkin. Lukemaan oppiminen on haastavaa, sillä samalla pitää oppia kokonaan uusi kieli sen sijaan, että voisi lähestyä tuttuja sanoja kirjainten kautta (lukevat ja kirjoittavat kuurot ovatkin kaksikielisiä).

Tänne on alkanut jo pikkuhiljaa kotiutua. Täällä kolme kuukautta on hyvä. Toisaalta, olen alkanut jo lämmöllä ajatella paluuta Suomeen joulukuussa. Ei niin, että olisi ikävä tai haluaisin yhtään aikaisemmin takaisin, vaan siten, että kun paluu lopulta koittaa, sekin on hyvä. Siinä vaiheessa reppu on sopivan täynnä muistoja Afrikasta (kirjaimellisestikin, sillä matkamuistoja on hankittava. Ja paljon).

lauantai 29. syyskuuta 2012

Oikeasssa paikassa oikeaan aikaan

Vaikkei elämää Ghanassa olekaan vielä kovin paljoa takana, on meillä ollut pariinkin otteeseen hyvä tuuri osua oikeaan paikkaan oikeaan aikaan...

Jo ensimmäisenä viikonloppuna (ainakin heikohkon muistini mukaan) nähtiin harvinaista heimomeininkiä. Olimme käymässä Mamponissa (joka sijaitsi korkealla ja näköalat aivan mahtavia), josta palatessamme kuulimme kylän kohdalla rummutusta ja näimme paljon ihmisiä kerääntyneen seuraamaan jotain tapahtumaa ja pysähdyimme katsomaan, mistä on kyse. Meneillään oli jonkinlainen paikallinen heimojuhla, mikä ei ole ihan jokapäiväistä kauraa, sillä Jonaskin sanoi nähneensä tällaisen vain muutaman kerran aiemmin. Vaikka väkeä oli niin paljon, ettei nähty ihan kunnolla, eikä me obronit oikein ymmärretty tapahtumia ja ainakin omaa keskittymistäni häiritsi että yritin samalla ottaa jonkinmoisia kuvia, oli silti hienoa päästä näkemään jotain näin paikallista ja perinteistä. Tapahtumaan kuului rummutusta ja tanssia sekä ihmisiä, joiden arvojärjestyksen näki esimerkiksi sandaaleista (Jonas yritti koko ajan meille selventää, missä mennään). Sekä musiikissa että tanssissa oli kuulemma kaikella oma tarkoituksensa ja viestinsä, ja eri elementit keskustelivat tavalla, jota perinteeseen perehtymätön ei ymmärrä. Kyse ei siis ollut mistään peruszumbasta ;)

Nyt tänään suuntasimme Accra Mall:lle. Se on siis tosi länsimaalainen ostoskeskus aivan eri puolella Accraa kuin missä me asutaan. Olimme jo kävelemässä pois ostarilta, kun kiinnitin huomioni musiikkiin ja edessämme tanssimisen aloittavaan nuoreen mieheen. Ajattelin, että onkohan kyse esityksestä vai muuten vain jammailusta. Meni vain hetki ja pari muuta tanssijaa liittyi nuoren miehen seuraan. Voi sitä riemun määrää, kun tajusin seuraavani aitiopaikalta flash mobia! Elämäni ekan kerran näin flash mobin livenä! Hetken päästä tanssijoita oli useita. Ja voitte arvata, että afrikkalaiset ne osaa tanssia... Esityksen tarkoitus oli herättää huomiota ja johdattaa ihmiset lavan luokse katsomaan pian tanssin jälkeen alkavaa muotinäytöstä. Eikä kyse ollut mistään Seppälän malliston esittelystä, vaan vaatteet olivat upeaa designia ja niiden suunnittelijatkin kävivät lavalla kumartamassa. Vaatteissa näkyi tosi kivasti sekaisin sekä Ghanalainen että länsimaalainen tyyli. Juuri eilen olimme ihailleet tavallisa ghanalaisia vaatteita, mutta nämä olivat kyllä ihan omaa luokkaansa.
Mieletöntä on se, kuinka oikeaan aikaan tosiaan osuimme paikalle näkemään tämän kaiken: tulimme juuri oikeana päivänä ja olimme lähdössä juuri minuutilleen oikeaan aikaan. Jos olisimme litkineet kahvejamme (no, okei minä en juonut, mutta muut) vähenkin lyhemmän tai pidemmän ajan, olisimme todennäköisesti missanneet koko hienon spektaakkelin.

Ja koska olen laiska lisäilemään kuvia, niin voittepa käydä niitä vilkaisemassa toisen suomalaisen blogista. Elisa on täällä House of Gracessa vapaaehtoistyöntekijänä suunnilleen saman ajan kuin minä, ja kirjoittaa blogia: http://auringonnousukiito.blogspot.fi/

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Obroni vieraalla maalla

"Obroni, obroni!" Näin lapset huutavat ja ovat aivan innoissaan, kun heitä tervehtii. Obroni tarkoittaa valkoihoista, ja onkin hauska leikkiä ajatuksella, mitä Suomessa tapahtuisi, jos joku toimisi samalla tavalla ja alkaisi huudella ihon värin perusteella... Mutta täällä se on suorastaan sydämellinen tervetulotoivotus (vaikka aikuisten suusta sitä ei kovin usein kuulekaan. He sen sijaan kysyvät kuulumisia ja siihen vastataan aina "fine" vaikka mikä olisi fiilis oikeasti).
Moni on etukäteen varoitellut, että miehet lähestyvät kovasti. Yllättävän vähän sitä loppujen lopuksi on ilmennyt: kukaan ei ole vielä kosinut ja vain pari olisi ollut tähän mennessä tulossa mukana Suomeen. Tänään ensimmäistä kertaa yksin kaupungilla liikkuessa (ei hätää äiti, valoisan aikaan kuljin) huomasin, että yksin kulkiessa saa enemmän huomiota osakseen kuin porukalla (eli kun alkaa ahdistaa, pitää ottaa kaverit mukaan). Tähän mennessä ihonvärin aiheuttama kiinnostus on vielä lähinnä huvittanut.

Kuten aiemmin kirjoitin, meille tarjoillaan kotona melko miedosti maustettua ruokaa, mutta on toki päästy maistamaan paikallisiakin makuja (iso osa on vielä edessä päin). Itse en yleensä voimakkaista mauista pidä, mutta tähän mennessä olen pystynyt oikein hyvin syömään kaiken, mitä on eteen tuotu. Esimerkiksi aamupuuro on maistunut erikoiselta, leipä melkoista pullaa ja kalasta käytetään vähän enemmän osia ruokaan kuin Suomessa, mutta tietenkin joka kulttuurissa on omat makunsa. Myös vedellä on oma sivumakunsa (johon alkaa jo olla tottunut). Mielenkiintoista vedessä on se, että sitä myydään puolen litran muovipusseissa, joiden kulma repäistään auki, että sen voi juoda. Hauskaa!
Etukäteen en ollut varma, mitä kaikkea Ghanasta saa tai ei saa ostettua, mutta taksimatkan päässä on Shoprite-kauppa, jotan Jonas vertasi osuvasti suomalaiseen prismaan. Sieltä saa kyllä monenmoista tarviketta. Ja jos tarve iskee kesken automatkan, ei hätää. Mitä monipuolisempia juttuja voit ostaa suoraan autosi ikkunasta: tyypit kantavat päänsä päällä isojakin kuormia ja myyvät liikenteen seassa vettä, karkkia, hedelmiä, pyyhkeitä, latureita, jopa pöytiä. Itse olemme sortuneet ostelemaan ruokabanaanista tehtyjä sipsejä, nam.

Olemme hoitaneet käytännön asioita kuten hankkineet ghanalaiset puhelinliittymät ja vaihtaneet rahaa. Olemme käyneet parilla eri rannalla (Bojo-beach ja Kokrobite). Rannat ovat muuten tosi kivoja, mutta uimamahdollisuuksiin olen pettynyt; en arvannut että aallot olisivat niin suuria, ettei uimaan asti voi mennä vaan se jää aalloissa kahlailuun ja seisoskeluun, lisäksi kaverit jaksavat muistuttaa siitä, kuinka likaista vesi on. Kulkeminen tapahtuu lähinnä trotroilla ja shared taxeilla, joista ehdottomasti kerrottava lisää joku kerta... Kirkossakin kävimme tänään (luterilainen kirkko, eli melko tutun tuntuista meininkiä, lukuunottamatta, ettei puheesta tajunnu mitään). Ehkäpä vielä tulee käytyä afrikkalaisemmassakin, että olis kovaa musiikkia, tanssia ja hullu meininki ;)

Viikko sitten kävimme Mampongissa, jonne osa suomalaisista tytöistä on nyt mennyt, ja nyt tänä viikonloppuna teimme reissun Wlii fallseille. Se koituikin melkoiseksi seikkailuksi (pala sitä real Africaa, mitä olen odossanutkin). Arvioimme, että matka lähellä Wliitä sijaitsevaan Hohoeen kestäisi viitisen tuntia ja ehtisimme saman päivän aikana putouksille. No emme ehtineet; matka kesti kellon ympäri. Accrassa oli joku maraton, minkä takia ruuhkassa meni reippaasti enemmän aikaa kuin oltiin ajateltu. Sitten, kun oltiin päästy kunnolla matkaan, hajosi auto kesken kaiken isoon monttuun osuessa. Lopputulos: pidämme sadetta spotissa (paikallinen terassi) vuohien ja kanojen kanssa sillä aikaa kun autoa korjataan pienellä korjaamolla pari tuntia. Matka jatkuu noin kilometrin verran kunnes sama osa autosta hajoaa --> matka jatkuu mateluvauhtia, tulee pimeä, sade yltyy entisestään, autosta tuskin näkee pihalle, mutta matka jatkuu...Onneksi tutustuimme autossa paikalliseen naiseen, joka auttoi meitä löytämään Hohoeen päästyämme hotellin ja ruokaa. Voisi ajatella, että tuossa vaiheessa olisi tullut jo äitiä ikävä, mutta oikeastaan se tuntui hauskalta seikkailulta.
Lauantaina sitten suuntasimme Wliille. Ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka. Kävelimme vehreän metsän keskellä sijaitsevalle putoukselle (kamerastani loppui akku, mutta yritän ruinata muilta kuvia), jossa sai uida. Enpä muista, koska olisi uiminen tuntunut niin piristävältä. Ja hauskaakin oli: aivan putouksen alle ei pystynyt menemään, mutta tosi lähelle kuitenkin, kun vaan piti silmät kiinni tai oli selkä putoukseen päin, sen verran nimittäin syöksyvät vesipisarat pistelivät; ihan kuin olisi kovassa sademyrskyssä ollut. Illalla palasimme takaisin kotiin melkoista kokemusta rikkaampana (ja alle viidessä tunnissa).

Harjoitteluakin on nyt viikko takana. Tilanne on siinä mielessä erikoinen, että harjoitteluohjaajani Hanna, joka olisi myös se ihminen, joka meitä täällä neuvoisi asioissa, on vielä Suomessa. Onneksi meillä on Jonas, kotiapulainen ja toisemme. Koululla on vain kuuroja opettajia, joten melkoisessa haasteessa tässä ollaan (eleillä ja kirjoitetulla englannilla pystyy jonkin verran kommunikoimaan). Tähän tilanteeseen sopii kaksi sanaa: ammatillinen kasvu! Tähän mennessä olen ehtinyt vähän tutustua lapsiin ja olen huolehtinut pienimmistä (kaksi kolmevuotiasta lasta). Vähän olen oppinut viittomia ja kovasti olisi tarkoitus opetella lisää... Lapset ovat todella herttaisia ja eloisia (voisi sanoa myös vallattomiksi), opettajien auktoriteettia ja intoa työhönsä on hieno seurata ja viittomakielen merkitys aukeaa aivan uudella tavalla. Harjoittelunkin puitteissa on paljon nähtävää, opittavaa ja koettavaa.


Tässä oli koottuna monia juttuja. Tehkää tarkentavia kysymyksiä, niin pureudun joihinkin sitten syvällisemmin, nyt vaan on alussa niin paljon kaikkea, ettei millään mahdu vielä jokainen yksityiskohta aj ajatus mukaan.

torstai 20. syyskuuta 2012

Turvallisesti perillä

Täällä sitä ollaan! Viikko on vierähtänyt Ghanassa ja moni kuulemma jo odottaa kuulumisia. Nettiin täällä onkin helpompi päästä kuin kuvittelin, sillä saatiin tänne kämpille nettiyhteys. Siitä huolimatta taitaa päivitysväli venyä melko pitkäksi, kuten nyt alussakin on jäänyt...

Eka lentoni ikinä meni vallan mainiosti. Nousut ja laskut oli kivoja ja lentokentissä riitti ihmettelemistä (varsinkin Lontoossa ihan käsittämättömän massiivinen se lentokenttä). Mutta turhaan jännitin turvatarkastuksia ja muuta; ei kertaakaan piipannut ja ruumastakin laukku tuli ihan samassa kunnossa takaisin kuin olin laittanutkin. Mihis sitä seuraavaksi lentäisi? Afrikkaan lentävässä koneessa kyllä hieman jännitti, mahtuvatko kaikkien käsimatkatavarat hyllyille ja vieläpä niin, ettei kenekään tavarat tipu kesken lennon päähän (kyllä ne mahtui ja pysyi), ei meinaan ollu väki ihan niin pilkuntarkasti lukenut niitä käsimatkatavoiden koko rajoituksia... Welcome to Africa.
Lontooseen ja Suomeen verrattuna Ghanan lentokenttänäytti lähinnä tehdashallilta. Mutta ulos astellessasitä tunsi itsensä ihan joksikin tähdeksi kunnon valojen ja ihmispaljouden keskellä.

Lentokentältä meitä oli hakemassa Jonas, eli Hannan mies, ja muutenkin meistä on alusta asti pidetty hyvää huolta. Eli yksin ei ainakaan vieraan kulttuurin keskellä tarvitse selvitä. Muita suomalaisiakin täällä on: samassa harkkapaikassa Anna ja vapaaehtoistyöntekijä Elisa, ja muissa paikoissa kahdeksan muuta suomalaista. Eli oikein näyttävällä obroni-porukalla voidaan liikkua (vaikka eipä taideta aivan koko porukalla kulkea kuitenkaan). Täällä kotona saadaan melko keskenämme olla, sillä Hanna ja lapset ovat vielä Suomessa ja Jonas tekee pitkää päivää (kotiapulainen ja apupoika täällä kyllä hyörivät). Majoitus Hannan kotona, eli samassa rakennuksessa koulun kanssa, on länsimaalaisempi kuin etukäteen odotin: sisutuksessa näkyy ja meillä on toimii suihku (vaikkakin niin hiljaa, että on helpompi täyttää vati ja pestä siitä) ja vessa, ruoka ei ole voimakkaan makuista ja pöytään katetaan ruokailuvälineet... Kivaa on ollut ja kotiutuminen jo hyvässä vauhdissa.

Viikon aikana on ehtinyt jo monenmoista, mutta tässä nyt alkuun saapumisen tunnelmia. Koitan pian keretä kirjoittamaan lisää ja ehkä jopa kuvia laitelemaan jossain vaiheessa.

maanantai 10. syyskuuta 2012

Kolme yötä lähtöön on...

Apua!!! Nyt on reissu jo niin lähellä, ettei juuri muuta pyöri päässä.

Nyt pitäisi asiat olla pakkailua vaille valmiina (sitä pakkailuakin aloitettu). Suuri jännitys vaan on edelleen siitä, olenko muistanut kaiken, mitä kuuluu, osaanko pakata tavarat lentokonetta varten oikein ja entä jos jotain puuttuukin. Tuntuu, että jännitän käytännön järjestelyjä enemmän kuin itse reissua. En pelkää sitä, mitä voisi tapahtua, jos jotain on hoitamatta / väärin tehty, vaan itsessään sitä, että olen tehnyt jotain väärin. Jännitys näkyy myös siinä, kuinka suuret mittasuhteet pienikin vastoinkäyminen voi saada. Ette arvaakaan, minkä porun voi saada aikaiseksi siitä, että unohtaa takkinsa junaan!

Mutta kaikesta en kuitenkaan tuhottomasti huolta kanna: tänään en vielä viiden aikaan tiennyt, missä aion ensi yöni viettää. Mutta kyllä Iskä pitää huolen hulluistaan; älykäs, kaunis ja kaikin puoli ihastuttava SuurKauKO lupasi majoittaa tämän asunnottoman opiskelijaparan luonaan. (taustatietoina voin kertoa, että luovutin perjantaina asuntolahuoneeni ja muuten majailen nyt ennen lähtöä Kangasalla äidin helmoissa). (Taustatieto 2: mulla ei ole kämppää myöskään joulukuussa, eli jos asut pääkaupunkiseudulla ja haluat, että joku aamu ennen joulua sohvaltasi herää sosionomi- ja nuorisotyönohjaajaopiskelija, niin voit ilmiantaa itsesi)

Tällä hetkellä ajattelen, että tulee ikävä musalinjalaisia (samassa asuntolassa nyt pari viikkoa asuneita opiston väkeä). Kun en palaa enää asuntolaan, taitaapi olla iltahengailut takana päin :(. Jos joku teistä lukee, niin tietäkää, että ootte hienoja tyyppejä! Mutta todennäköisesti todellisuudessa suurin ikävä tulee kotia ja perhettä. Kolme kuukautta on pitkä aika olla erossa tutuista ruoista ja äidistä. Ja entäs sitten, mitä kivaa ja tärkeää Suomessa tapahtuu sillä välillä? Missaan kaikki ne pienemmät jutut yhden suuremman seikkailun vuoksi. Mutta kuinka ihanaa onkaan varmasti tulla takaisin Suomeen (vaikka taitaapa se olla koko prosessin ristiriitaisin vaihe).

Käytännön apua lähtövalmisteluihin ja vastauksia lukuisiin kysymyksiini olen saanut aiemmilta harjoittelijoilta sekä alakerrassa asuvalta Ghanalaiselta nuorelta mieheltä. Lisäksi meillä oli vielä kolmas kv-valmennuspäivä, jossa saatiin mm. vakuutuskortit ja sai käydä läpi vaihtokohdemaan juttuja.  Jos en olisi tätä kaikkea tukea saanut, olisi pääni todennäköisesti räjähtänyt niin suurilla seuraamuksilla, että luonnonkatastrofit eivät ole mitään siihen verrattuna. Ja ajatella, että tämä on vasta alkua... Voi niiden itkupotkuraivareiden määrää ja laatua, mitä Anna joutuu vielä kestämään.

Vaikka tässä puhun paljon hajoilusta ja raivareista, uskon, että reissu on kokonaisuudessaan mahtava kokemus. En osaa edes kuvitella, miten hienoja asioita minulla on edessäni. Tykkään olla lasten kanssa, hikoilu on ihanaa, on mielenkiintoista oppia selviämään englannin kielellä ja viittomaan, Afrikassa näkee monia eläimiä, mitä Suomessa vaan kuvissa. Ja se aikakäsitys!!! Mää niin tuun nauttimaan siitä hitaasta elämänrytmistä ja odottelusta <3. Mulle onkin sanottu, että olen sen tyyppinen, että sovin varmasti Afrikkaan. Toivon, että nämä ihmiset ovat oikeassa.

Eräs parhaista ohjeista matkaa varten kuului: "Nauti ja naura ja itke paljon". Aivan varmasti tuota kaikkea on luvassa, ja on ihana tietää, että niihin on lupa ja kehoitus.
Omista oivalluksistani suurimpiin taitaa lukeutua, että rohkeutta ei ole se, ettei pelkää vaan se, että kohtaa pelkonsa. Sillä peloksi tätä ennemmin kuvaisin kuin jännitykseksi. (vaikka en tiedäkään, mitä pelkään, ehkä omia sisäisiä myllerryksiäni)

Seuraavat postaukset kirjoitankin toiselta mantereelta. Olkaa kuulolla, kommentoikaa ja eläkää mukana :)

P.S. Saa myös muistaa siunauksin ;)

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Lähtöön ...pieni hetki vai ikuisuus?

Tasan kolmen kuukauden kuluttua (13.9.) katselen kärsimättömästi kelloa, että joko voitaisiin jo laskeutua monen tunnin lentokoneessa istumisen jälkeen. Toisaalta matkan aika on vasta kesän jälkeen, ja aikaa on vielä paljon, toisaalta viikot menevät ohi hujauksessa, ja yhtäkkiä huomaankin olevan jo kiire pakata tavaroita...

Edellisessä viestissä hermoilin käytännönjärjestelyistä. Kuten jo silloin arvelin: kun hommat vaan tekee, niin ei ne niin ylitsepääsemättömiä olekaan. Apurahahahemukset on laitettu, lentoliput ostettu ja kela myöntänyt opintotuet. Kaikki hommat hoituu varmasti hyvin. Lähtö alkaa pikkuhiljaa tuntua todelliselta, kun voi katsoa lentolipuista jo lähtö- ja paluukellonajatkin . Jänskää...


Meitä Ghanaan lähtijöitä on viisi naista: yksi Helsingistä, kolme Turusta ja minä Kauniaisista. Samaan harjoittelupaikkaan kanssani tulee yksi, Anna. Ketään lähtijöistä en tunne etukäteen. Tapasimme keväällä Helsingissä kansainvälisyysvalmennuksessa ja sen jälkeen olemme pitäneet sähköpostilla yhteyttä ja varaneet liput samoille lennoille. Ghanassa varmaan matkustamme yhdessä tutustumassa maahan. Eiköhän kolmen kuukauden aikana ehdi tutustua matkatovereihin vallan mainiosti :)

Meidän (minä ja Anna) harjoittelupaikkamme on House of Grace. Se on kuurojen lasten koulu/päiväkoti, jossa on ollut aiemminkin harjoittelijota meidän koulustamme. Nämä kaverit ovatkin aivan korvaamaton tuki ja apu valmisteluissa. Kiitos teille Karo ja Johanna! En osaa viittomakieltä harjoitteluun lähtiessäni, mutta Suomessa käytetyt viittomat ovatkin jokatapauksessa eri kuin Ghanassa. On mielenkiintoista nähdä, miten kommunikointi lasten kanssa hoituu ilman yhteistä kieltä Ja enköhän harjoittelun aikana opi ainakin jonkin verran viittomaan.
Myös koulun rehtori Hanna on suomalainen, mikä helpottaa ulkomaillaoloaikaa huomattavasti. On aivan mahtavaa, että meillä on siellä ihminen, joka ymmärtää paikallisen kulttuurin, sekä sen, mistä me tulemme. Eikä ole lainkaan itsestäänselvää, että Afrikassa voi saada harjoittelunohjauksen suomeksi! :D
Etukäteen on vaikea sanoa, millaisia tehtäviä harjoitteluumme kuuluu. Sen näkee sitten, mutta ilmeisesti monipuolisia tehtäviä tarjolla: hartauksia, leikittämistä, lastenhoitoa, avustamista ja jopa sijaistamista oppitunneilla...
Koululla on myös internetsivut. Käypä katsomassa, millaiseen paikkaan olen menossa...
http://www.hofgrace.com

tiistai 15. toukokuuta 2012

Paperisotamaistiaisia

Ilmeisesti todellisuutta ja vastuuta ei voi paeta ikuisesti?
Just loppuneen kevään seurakuntaharkan aikana en ole juurikaan ajatuksia uhrannut syksyyn valmistautumiselle. Oon vain nauttinu keäästä, harkasta ja laiskottelusta. Mun luonne on vähän sellainen, että kun jotku käytännön asiat tuntuu monimutkaisilta ja vaikeilta, on kaikkein helpoin, kun ei ajattele niitä asioita. Mitä en ajattele, sitä ei ole... Mutta minkä taakseen jättää sen edestään löytää (tiedän, tällaisia kuluneita sanontoja ei kuuluisi käyttää tekstissä). Nyt kouluun palattuani olen huomannut, että hupsistakeikkaa, olis pitäny jo tehdä ekat kv-tehtävät ja hakee kirkon ulkomaanavun tukea. Lisäks kelan papereita ja Diakin apurahahakemus pitäis tehdä, ja lentoliput varata jo pikkusen reippaasti. Sitten ei ihan niin heti kaiken maailman viisumit, työluvat ja matkustusilmoitukset... Ei lueteltuna kuulosta paljolta, mutta kun ei tiedä mistään mitään ja varmasti unohtanu jotain tärkeetä tai täyttää jonkun lapun väärin, ja kesä kun tulee, niin kuitenkaan tuu taas mitään tehtyä, niin kyllähän tuo jo pistää miettimään, että voisko koko homman vielä perua...
Mutta ei nyt mitään peruta! On tullu niin paljon puhuttua lähdöstä, ja ittee harmittais ihan sikana, kun jäis tähänastisen elämän suurin seikkailu kokokematta. Kyllä ne hommat saa vielä tehtyä kun ei anna ittensä saada mitään hepulistressinytenteeyhtäänmitään-kohtausta, vaan rennosti tekee ne jutut, mitä pitää tehdä. Ja kun koulussa katseli ympärilleen näistä vaihtojutuista puhuttaessa, niin olipa monen muunkin huulilla kysymys: "nytkö saa itkee?". Aika moni opiskelija aiemmin on kuitenkin onnistunu lähteen ulkomaanharkkaan, niin eiköhän tästä jotain vielä tuu... Ja ainahan voni tukeutua niihin, jotka tosiaan on aikasemmin ollu jo ja rämpiny läpi tän valmistautumisviidakon :)

Ja loppujenlopuks uskon, että tää koko prosessi on sen arvonen. Kaikkein enitenhän opettaa omien mukavuusalueiden ulkopuolelle meneminen (täähän on vasta alkua), tälleen oppii taas uusien asioiden hoitamista ja ennenkaikkea luvassa on varmasti niin mahtavia kokemuksia, ettei niistä halua jäädä paitsi. niistä lisää sitten, kun niitä kokemuksia tosiaan rupee tulemaan...

keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Pieni askel Bloggerille, suuri askel minulle

Minä kirjoitan blogia! Enpä olis uskonut, mutta näin tässä kuitenkin kävi... Miksikö? Koska suoritan syksyllä monikulttuurisuus työharjoitteluni Ghanassa Afrikassa ja täältä Sinun on helpoin lueskella kuulumisiani ja liikkeitäni kaukana kotoa :). Koska netti ei tule olemaan aivan käden ulottuvilla, voi päivitysväli venyä pitkäksikin, mutta kirjoittelen, kun kynnelle kykenen.
Prosessi alkoi viime syksynä, kun haimme vaihtoon ja valitsimme kohteita koulun yhteistyötahoista. Tämän vuoden puolella sain tiedon siitä, että pääsin juuri sinne, mihin ensisijaisesti hainkin, ja tässä vaiheessa on rokotusrumba aloitettu, kansainvälisyysvalmennus pidetty sekä muut samaan maahan lähtijät selvillä. Nyt on sitten blogikin perustettu. Jäljellä toki niin paljon kaikkea, että ihan hirvittää, osaako/muistaako kaikkia juttuja hoitaa.
Kaikenkaikkiaan olen aika innoissani tulevasta reissusta.Maailma avartuu ja opin varmasti hyvin paljon niin itsestäni, työstä kuin elämästäkin. Toivottavasti onnistun ainakin osan siitä välittämään myös teille lukijoille!