Heipsan! Edelliset postaukseni venyivät reilusti ylitse oikeasta reissusta, mutta mukavahan sitä on siitä huolimatta meininkejä kirjoitella... Nyt on elämää Ghanassa jäljellä vajaan viikon verran, eli tosiaan on aika huvennut.
Vielä on joitain asioita tekemättä: tarkoituksena olis tehdä vielä ostoksia Art centerillä ja Makola marketilla. Myöskin ehdoton paikka on kierrätystavaraa myyvä Trashybags (kirjoitinkohan sen nyt ihan pepulleen), mihin tiemme vie huomenna. Toki päivisin on koulua, siellä mm. harjoitellaan joulujuhlaesityksiä. Itse joulujuhlaa emme ehdi nähdä, sillä se on ensi viikon torstaina ja koneemme lähtee siis maanantaina. Mutta meille on lupailtu pitää kenraaliharjoitus, jotta mekin pääsemme nauttimaan lasten esiintymisestä. Itse olen vanhimpien lasten kanssa treenaillut fuskua tanssiesitystä varten. Kaikki lapset pääsevät esittämään jotain joko meidän tai opettajien kanssa treenailtua.
Tärkeä osa ajasta ennen lähtöä on ihan vain yhdessä olemista. Kolmessa kuukaudessa näistä tovereista on ehtinyt tulla tärkeitä ihmisiä, joita tulee ikävä: huonetoverini Anna, ystävämme Sini, jo viime viikolla seurastamme Suomeen poistunut Elisa, viime viikolla saapunut uusi tuttavuus Maija, sekä Hannan lapset Johanna ja Kwasi. Ja tietenkin koulun lapset. Voisinkohan piilottaa muutaman heistä matkalaukkuuni?
Tässä on ehditty kaikenlaista. Päähäni olen laitattanut letit. Yhteensä kahdeksen tuntia siinä rupeamassa meni ja pari päivää kutitti päänahkaa tosi paljon. Mutta kyllä nämä kivat, ehdottomasti sen arvoiset ovat. Pikkuhiljaa opin laittamaan näitä kiinnikin. Usein koulupäivän jälkeen suuntaamme vakispottiimme, jonka tarjoilija muistaa jo ulkoa, mitä me juomme. Rannallakin kojujen myyjät tunistavat tutut naamamme (alkuun saimme jatkuvasti kuulla arveluja, että olisimme saksalaisia, sillä heitä on täällä melko paljon)
Suomen itsenäisyyspäivää vietimme varsin suomalaisissa merkeissä: joimme glögiä, söimme suomalaista suklaata ja kuuntelimme suomalaisia lauluja. On mielestäni tosi yllättävää, kuinka ylevä Maamme laulu on. Vaikka lauleskelimme sen rennosti sohvalla retkottaen, tuntui se ihan kuin laulaisimme suuressa salissa, suurella ihmisjoukolla, vahvan miesäänen johtamana. Millään muulla laululla itsessään ei kyllä ole noin vahvaa vaikutusta ja latausta.
Suomelaisista tunnelmista siirryimme ghanalaisiin presidentinvaalien merkeissä. Kampanjat ovat olleet näkyviä. Suomessa luultavasti saman tien kiellettäisiin autot, jotka ajelevat ympäriinsä soittaen musiikkia ja kuuluttaen ehdokkaan puolesta. Meitä myös etukäteen varoiteltiin vaalien aikaan kulkemisesta ja mahdollisista levottomuuksista, ihmisillä on vaalien aikaan tunteet kuumina. Jotkut koulun lapsistakin ovat kertoneet, kannattavatko NPP:tä vai NDC:tä. Nyt äänet on laskettu ja NDC:n (eli voisi käsittääkseni verrata kokoomukseen) ehdokas Mahama jatkaa presidenttinä toisen kauden.
Päädyimme leipomaan pipareita, mitkä kyllä maistuvat melko herkkuherkulle...Toki olemme viettäneet hetkiä loikoillen auringossa sekä katsellen maisemia. Täältä kotoa on sellaiset näkymät kylälle ja merelle, että kaiken haluaisi tallentuvan mahdollisimman tarkasti mielen syövereihin. Vaikka rakastan Suomen maisemia suuresti, on tämä jotain niin erilaista, ettei voi olla nauttimatta.
Harjoittelukin on toki tarjonnut melkoisesti antia: Ainakin itsetutukiskelua on takana. Olen käsitellyt osaamattomuuden ja riittämättömyydentunteita ja yrittänyt kaivella omia taitoja ja vahvuuksia. Päivien aikana on käyty melkoista tunnevuoristorataa; lasten kanssa saattaa ensin hajottaa ja stressata tosi paljon ja seuraavassa hetkessä onkin jo oltava superinnostunut. Viittomakielisten kulttuuri on auennut minulle aivan uutena maailmana ja toivoisin siihen jäävän jonkinlaista kosketuspintaa myös kotiinpaluun jälkeen. Toki olen oppinut pikkuisen viittomaan itsekin. Sääli vain, etteipä Suomessa taida kovastikaan olla tilanteita, joissa hyödyntää ghanalaista viittomakieltä. Monikulttuurisuusopintokokonaisuuteen tämä reissu on istunut kuin nenä päähän. Olen törmännyt moniin Suomesta käsin kaukaisilta tuntuviin asioihin, jotka täällä ovat ihmisten arkea, olen rohkaistunut puhumaan enemmän englantia sekä ollut kaukana kotoa. "Matkailu avartaa" on puhki kulunut lause, mutta pitää oikeasti paikkansa.
Vaikka nyt vain odotamme innolla kotiin paluuta, on varmasti Suomessa kulttuurishokki edessä. Varmasti tänne tulee ikävä, eikä sitä koskaan tiedä, vaikka joskus eksyisi tänne uudestaankin; ainakin kiinnostus ulkomailla matkustamiseen on päässyt vähän heräilemään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti