maanantai 10. syyskuuta 2012

Kolme yötä lähtöön on...

Apua!!! Nyt on reissu jo niin lähellä, ettei juuri muuta pyöri päässä.

Nyt pitäisi asiat olla pakkailua vaille valmiina (sitä pakkailuakin aloitettu). Suuri jännitys vaan on edelleen siitä, olenko muistanut kaiken, mitä kuuluu, osaanko pakata tavarat lentokonetta varten oikein ja entä jos jotain puuttuukin. Tuntuu, että jännitän käytännön järjestelyjä enemmän kuin itse reissua. En pelkää sitä, mitä voisi tapahtua, jos jotain on hoitamatta / väärin tehty, vaan itsessään sitä, että olen tehnyt jotain väärin. Jännitys näkyy myös siinä, kuinka suuret mittasuhteet pienikin vastoinkäyminen voi saada. Ette arvaakaan, minkä porun voi saada aikaiseksi siitä, että unohtaa takkinsa junaan!

Mutta kaikesta en kuitenkaan tuhottomasti huolta kanna: tänään en vielä viiden aikaan tiennyt, missä aion ensi yöni viettää. Mutta kyllä Iskä pitää huolen hulluistaan; älykäs, kaunis ja kaikin puoli ihastuttava SuurKauKO lupasi majoittaa tämän asunnottoman opiskelijaparan luonaan. (taustatietoina voin kertoa, että luovutin perjantaina asuntolahuoneeni ja muuten majailen nyt ennen lähtöä Kangasalla äidin helmoissa). (Taustatieto 2: mulla ei ole kämppää myöskään joulukuussa, eli jos asut pääkaupunkiseudulla ja haluat, että joku aamu ennen joulua sohvaltasi herää sosionomi- ja nuorisotyönohjaajaopiskelija, niin voit ilmiantaa itsesi)

Tällä hetkellä ajattelen, että tulee ikävä musalinjalaisia (samassa asuntolassa nyt pari viikkoa asuneita opiston väkeä). Kun en palaa enää asuntolaan, taitaapi olla iltahengailut takana päin :(. Jos joku teistä lukee, niin tietäkää, että ootte hienoja tyyppejä! Mutta todennäköisesti todellisuudessa suurin ikävä tulee kotia ja perhettä. Kolme kuukautta on pitkä aika olla erossa tutuista ruoista ja äidistä. Ja entäs sitten, mitä kivaa ja tärkeää Suomessa tapahtuu sillä välillä? Missaan kaikki ne pienemmät jutut yhden suuremman seikkailun vuoksi. Mutta kuinka ihanaa onkaan varmasti tulla takaisin Suomeen (vaikka taitaapa se olla koko prosessin ristiriitaisin vaihe).

Käytännön apua lähtövalmisteluihin ja vastauksia lukuisiin kysymyksiini olen saanut aiemmilta harjoittelijoilta sekä alakerrassa asuvalta Ghanalaiselta nuorelta mieheltä. Lisäksi meillä oli vielä kolmas kv-valmennuspäivä, jossa saatiin mm. vakuutuskortit ja sai käydä läpi vaihtokohdemaan juttuja.  Jos en olisi tätä kaikkea tukea saanut, olisi pääni todennäköisesti räjähtänyt niin suurilla seuraamuksilla, että luonnonkatastrofit eivät ole mitään siihen verrattuna. Ja ajatella, että tämä on vasta alkua... Voi niiden itkupotkuraivareiden määrää ja laatua, mitä Anna joutuu vielä kestämään.

Vaikka tässä puhun paljon hajoilusta ja raivareista, uskon, että reissu on kokonaisuudessaan mahtava kokemus. En osaa edes kuvitella, miten hienoja asioita minulla on edessäni. Tykkään olla lasten kanssa, hikoilu on ihanaa, on mielenkiintoista oppia selviämään englannin kielellä ja viittomaan, Afrikassa näkee monia eläimiä, mitä Suomessa vaan kuvissa. Ja se aikakäsitys!!! Mää niin tuun nauttimaan siitä hitaasta elämänrytmistä ja odottelusta <3. Mulle onkin sanottu, että olen sen tyyppinen, että sovin varmasti Afrikkaan. Toivon, että nämä ihmiset ovat oikeassa.

Eräs parhaista ohjeista matkaa varten kuului: "Nauti ja naura ja itke paljon". Aivan varmasti tuota kaikkea on luvassa, ja on ihana tietää, että niihin on lupa ja kehoitus.
Omista oivalluksistani suurimpiin taitaa lukeutua, että rohkeutta ei ole se, ettei pelkää vaan se, että kohtaa pelkonsa. Sillä peloksi tätä ennemmin kuvaisin kuin jännitykseksi. (vaikka en tiedäkään, mitä pelkään, ehkä omia sisäisiä myllerryksiäni)

Seuraavat postaukset kirjoitankin toiselta mantereelta. Olkaa kuulolla, kommentoikaa ja eläkää mukana :)

P.S. Saa myös muistaa siunauksin ;)

2 kommenttia:

  1. Aamen sis', rohkeutta on se, että menee ja tekee silti! Muista kaikessa se et meil on hyvä Jumala etkä oo maan äärissäkään ikinä yksin :)

    VastaaPoista
  2. Luin tän jo viikko sitten, mutta nyt oli pakko lukea uudestaan. Voi sisar millaisia lähdön tunnelmia oot käynnyt läpi<3 Mut se on aika normaalia. Todella hienoa on että oot uskaltautunut lähtemään(kaikki ei pystyis enkä itsekään tiedä pystyisinkö ikinä noin kauas lähtemään vaiks mullekin toi afrikkalainen hitaus kyl toimis:). Toi isompi seikkailu tulee olemaan varmasti sellainen jota muistat koko loppuelämäsi. Odottelen jo että kuulen seikkailustasi lisää. Siu!<3

    VastaaPoista