Obroni vieraalla maalla

"Obroni, obroni!" Näin lapset huutavat ja ovat aivan innoissaan, kun heitä tervehtii. Obroni tarkoittaa valkoihoista, ja onkin hauska leikkiä ajatuksella, mitä Suomessa tapahtuisi, jos joku toimisi samalla tavalla ja alkaisi huudella ihon värin perusteella... Mutta täällä se on suorastaan sydämellinen tervetulotoivotus (vaikka aikuisten suusta sitä ei kovin usein kuulekaan. He sen sijaan kysyvät kuulumisia ja siihen vastataan aina "fine" vaikka mikä olisi fiilis oikeasti).
Moni on etukäteen varoitellut, että miehet lähestyvät kovasti. Yllättävän vähän sitä loppujen lopuksi on ilmennyt: kukaan ei ole vielä kosinut ja vain pari olisi ollut tähän mennessä tulossa mukana Suomeen. Tänään ensimmäistä kertaa yksin kaupungilla liikkuessa (ei hätää äiti, valoisan aikaan kuljin) huomasin, että yksin kulkiessa saa enemmän huomiota osakseen kuin porukalla (eli kun alkaa ahdistaa, pitää ottaa kaverit mukaan). Tähän mennessä ihonvärin aiheuttama kiinnostus on vielä lähinnä huvittanut.

Kuten aiemmin kirjoitin, meille tarjoillaan kotona melko miedosti maustettua ruokaa, mutta on toki päästy maistamaan paikallisiakin makuja (iso osa on vielä edessä päin). Itse en yleensä voimakkaista mauista pidä, mutta tähän mennessä olen pystynyt oikein hyvin syömään kaiken, mitä on eteen tuotu. Esimerkiksi aamupuuro on maistunut erikoiselta, leipä melkoista pullaa ja kalasta käytetään vähän enemmän osia ruokaan kuin Suomessa, mutta tietenkin joka kulttuurissa on omat makunsa. Myös vedellä on oma sivumakunsa (johon alkaa jo olla tottunut). Mielenkiintoista vedessä on se, että sitä myydään puolen litran muovipusseissa, joiden kulma repäistään auki, että sen voi juoda. Hauskaa!
Etukäteen en ollut varma, mitä kaikkea Ghanasta saa tai ei saa ostettua, mutta taksimatkan päässä on Shoprite-kauppa, jotan Jonas vertasi osuvasti suomalaiseen prismaan. Sieltä saa kyllä monenmoista tarviketta. Ja jos tarve iskee kesken automatkan, ei hätää. Mitä monipuolisempia juttuja voit ostaa suoraan autosi ikkunasta: tyypit kantavat päänsä päällä isojakin kuormia ja myyvät liikenteen seassa vettä, karkkia, hedelmiä, pyyhkeitä, latureita, jopa pöytiä. Itse olemme sortuneet ostelemaan ruokabanaanista tehtyjä sipsejä, nam.

Olemme hoitaneet käytännön asioita kuten hankkineet ghanalaiset puhelinliittymät ja vaihtaneet rahaa. Olemme käyneet parilla eri rannalla (Bojo-beach ja Kokrobite). Rannat ovat muuten tosi kivoja, mutta uimamahdollisuuksiin olen pettynyt; en arvannut että aallot olisivat niin suuria, ettei uimaan asti voi mennä vaan se jää aalloissa kahlailuun ja seisoskeluun, lisäksi kaverit jaksavat muistuttaa siitä, kuinka likaista vesi on. Kulkeminen tapahtuu lähinnä trotroilla ja shared taxeilla, joista ehdottomasti kerrottava lisää joku kerta... Kirkossakin kävimme tänään (luterilainen kirkko, eli melko tutun tuntuista meininkiä, lukuunottamatta, ettei puheesta tajunnu mitään). Ehkäpä vielä tulee käytyä afrikkalaisemmassakin, että olis kovaa musiikkia, tanssia ja hullu meininki ;)

Viikko sitten kävimme Mampongissa, jonne osa suomalaisista tytöistä on nyt mennyt, ja nyt tänä viikonloppuna teimme reissun Wlii fallseille. Se koituikin melkoiseksi seikkailuksi (pala sitä real Africaa, mitä olen odossanutkin). Arvioimme, että matka lähellä Wliitä sijaitsevaan Hohoeen kestäisi viitisen tuntia ja ehtisimme saman päivän aikana putouksille. No emme ehtineet; matka kesti kellon ympäri. Accrassa oli joku maraton, minkä takia ruuhkassa meni reippaasti enemmän aikaa kuin oltiin ajateltu. Sitten, kun oltiin päästy kunnolla matkaan, hajosi auto kesken kaiken isoon monttuun osuessa. Lopputulos: pidämme sadetta spotissa (paikallinen terassi) vuohien ja kanojen kanssa sillä aikaa kun autoa korjataan pienellä korjaamolla pari tuntia. Matka jatkuu noin kilometrin verran kunnes sama osa autosta hajoaa --> matka jatkuu mateluvauhtia, tulee pimeä, sade yltyy entisestään, autosta tuskin näkee pihalle, mutta matka jatkuu...Onneksi tutustuimme autossa paikalliseen naiseen, joka auttoi meitä löytämään Hohoeen päästyämme hotellin ja ruokaa. Voisi ajatella, että tuossa vaiheessa olisi tullut jo äitiä ikävä, mutta oikeastaan se tuntui hauskalta seikkailulta.
Lauantaina sitten suuntasimme Wliille. Ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka. Kävelimme vehreän metsän keskellä sijaitsevalle putoukselle (kamerastani loppui akku, mutta yritän ruinata muilta kuvia), jossa sai uida. Enpä muista, koska olisi uiminen tuntunut niin piristävältä. Ja hauskaakin oli: aivan putouksen alle ei pystynyt menemään, mutta tosi lähelle kuitenkin, kun vaan piti silmät kiinni tai oli selkä putoukseen päin, sen verran nimittäin syöksyvät vesipisarat pistelivät; ihan kuin olisi kovassa sademyrskyssä ollut. Illalla palasimme takaisin kotiin melkoista kokemusta rikkaampana (ja alle viidessä tunnissa).

Harjoitteluakin on nyt viikko takana. Tilanne on siinä mielessä erikoinen, että harjoitteluohjaajani Hanna, joka olisi myös se ihminen, joka meitä täällä neuvoisi asioissa, on vielä Suomessa. Onneksi meillä on Jonas, kotiapulainen ja toisemme. Koululla on vain kuuroja opettajia, joten melkoisessa haasteessa tässä ollaan (eleillä ja kirjoitetulla englannilla pystyy jonkin verran kommunikoimaan). Tähän tilanteeseen sopii kaksi sanaa: ammatillinen kasvu! Tähän mennessä olen ehtinyt vähän tutustua lapsiin ja olen huolehtinut pienimmistä (kaksi kolmevuotiasta lasta). Vähän olen oppinut viittomia ja kovasti olisi tarkoitus opetella lisää... Lapset ovat todella herttaisia ja eloisia (voisi sanoa myös vallattomiksi), opettajien auktoriteettia ja intoa työhönsä on hieno seurata ja viittomakielen merkitys aukeaa aivan uudella tavalla. Harjoittelunkin puitteissa on paljon nähtävää, opittavaa ja koettavaa.


Tässä oli koottuna monia juttuja. Tehkää tarkentavia kysymyksiä, niin pureudun joihinkin sitten syvällisemmin, nyt vaan on alussa niin paljon kaikkea, ettei millään mahdu vielä jokainen yksityiskohta aj ajatus mukaan.