Harjoittelu tekee sosionomin. Miten on lähtenyt koulu käyntiin

Oon kuullu sellaista juttua, että Suomessa olis sateinen syksy? Noh, sadetta täälläkin on piisannut ja välillä tosi rankastikin. Meillä täällä sateet on tosin suurimmilta osin osuneet yöaikaan ja lämmintä on niin kovin, että kuivuu nopeasti.
Paljon on pilvistä ollut, mutta eipä tuo ole haitannut, paremmin vain pystyy olemaan, kun ei aurinko ihan niin kovasti häikäise (vaikka kyllä se pistää välillä pilvienkin takaa siristämään silmiä). Olen onnistunut polttamaankin itseni: viime sunnuntaina olimme beachilla ja erityisesti selkä kärähti mukavasti (uimisen jälkeen olisi ollut suotavaa lisätä rasvaa, mutta muistaapahan ensi kerralla).

Sähkökatkoksia täällä on runsaasti. Aluksi ehdimme jo luulla, että noin joka kolmas ilta pari tuntia (täällä on kuulemma sellainen systeemi, että eri kaupunginosista vuorollaan katkaistaan sähköt sähkön säästämisen vuoksi). Mutta turha toivo: viime viikollakin lähes joka ilta lamput pimeänä. Ja täällä sen huomaa, kun täysin pimeä tulee jo hieman kuuden jälkeen. Taskulamput ja kynttilät vain käyttöön! Tylsää ei ole ilman virtaakaan, kun on hyvää matkaseuraa :)

Aiemmin mainitsin, että lapset huutelevat obronia, mutta lenkkeily se vasta hauskaa täällä onkin. Kun kolme vaalea naista juoksee pitkin teitä, ihmiset tervehtivät iloisesti ja kannustavat. He jopa kutsuvat toisiaan sisältä katsomaan! Ei voi olla itsekään hymyilemättä ja nauramatta, kun kaikki ovat niin iloisia.

Koululla ollaan päästy jo ihan tosi toimiin. Opettajien suuremmalla tai vähemmällä ohjeistuksella olemme pitäneet tunteja/valvoneet työskentelyä. Koululuokkia on toiseen luokkaan asti (lasten iät 3-18-vuotta), eli varsinkin pienempien kanssa opetellaan ihan perusjuttuja: ryhmässä toimimista(!), piirtämistä, numeroiden kirjoittamista, viittomia... Haasteelliseksi homman tekee kielimuuri ja se, ettei meillä valkoisilla likoilla tunnu ihan hirveästi olevan auktoriteettia lapsiin (taitavat tietää, että ollaan pehmiksiä verrattuna opettajiin (jotka eivät täällä muuten myöskään lyö, mikä ei ole tässä maassa mikään itsestäänselvyys), ja muutenkin testaavat uusia ihmisiä). Hommat kuitenkin pelittävät ja joka päivään mahtuu sekä epätoivon että valtavan onnitumisen hetkiä. Lapset on aivan ihania <3.
Viikko sitten perjantaina tehtiin kasvomaalauksia lapsille. Voi sitä riemun määrää. Vaikka me etukäteen jännitettiinkin, osataanko me tehdä tarpeeksi hyviä. Lapset täällä ei oo kuitenkaan ihan niin kriittisiä kuin Suomessa... Isotkin lapset oli innoissaan ja pojatkin saatto valita kukan tai perhosen (Suomessa ei todellakaan kehtais tai sais ihan varmasti kuulla siitä). Meininki täällä on spontaanimpaa. Tuonakin aamuna me veimme kasvovärit Suomen tuliaisina ja samantien opettajat päättivät, että joo, tehdään tänään aamupäivä noilla.

Paljon ollaan Annan ja Elisan kanssa puhuttu ja pohdittu kuuroutta. Oon tosi tyytyväinen, että oon harjoittelussa täällä, niin on auennut sekin uusi maailma hieman.
Kuvittelin etukäteen, että kun lapset ovat  kuuroja, olisi koululla hiljaista, mutta todellisuudessa kaikkea muuta. Lapset eivät oppimatta tiedä, mistä kaikesta lähtee ääntä, joten kolinaa kuuluu sekä lasten itse tuottamaa ääntä: naurua, itkua, mölinää... Erityisesti nauru on lämmittänyt mieltäni: hallitsemattoman herskyvä nauru, isojenkin poikien kikatus ja keinuvan, pienen pojan nauru, mikä ei eronnut millään tavalla kuulevan lapsen naurusta. Nauru, hymyt ja halit ovat kielirajat ylittäviä! Lasten kanssa aika pitkälle pärjääkin muutamilla perusviittomilla ja elekielellä.
Vaikka kuurous onkin "kuulovamma", olen alkanut harjoittelun aikana nähdä kuurouden enemmän ominaisuutena kuin puutteena. Täällä minä itse olen kuulevana vähemmistöä. Oikeastaan itse kuurous ei kovin paljoa rajoita elämää vaan yhteiskunnan kielitaidottomuus. Kuurot pystyvät kommunikoimaan viittomalla, mutta heidän kielensä on suurimmalle osalle ihmisistä liian vieras.
Viittomakieli on vähemmistökieli siinä missä muutkin. Lukemaan oppiminen on haastavaa, sillä samalla pitää oppia kokonaan uusi kieli sen sijaan, että voisi lähestyä tuttuja sanoja kirjainten kautta (lukevat ja kirjoittavat kuurot ovatkin kaksikielisiä).

Tänne on alkanut jo pikkuhiljaa kotiutua. Täällä kolme kuukautta on hyvä. Toisaalta, olen alkanut jo lämmöllä ajatella paluuta Suomeen joulukuussa. Ei niin, että olisi ikävä tai haluaisin yhtään aikaisemmin takaisin, vaan siten, että kun paluu lopulta koittaa, sekin on hyvä. Siinä vaiheessa reppu on sopivan täynnä muistoja Afrikasta (kirjaimellisestikin, sillä matkamuistoja on hankittava. Ja paljon).