Luokkatoverin postaus innosti minutkin kirjoittamaan ajatuksia kotiinpaluusta ja jäljellä olevasta ajasta...
Aikaa Ghanassa on siis alle kuukausi. Joulukuun 17. iltana kone lähtee kohti Lontoota, mistä sitten lento kotimaan kamaralle. Me kaikki täällä House of Gracella odotamme paluuta PALJON sekä positiivisessa, että negatiivisessa mielessä. Moneen kertaan täällä on pohdittu sitä, miten voi samaan aikaan haluta niin paljon kahta niin päinvastaista asiaa: takaisin kotiin, mutta olla täällä.
Tietysti kotiin on kova ikävä. Siellä on tärkeät ihmiset ja tutut paikat ja meiningit. Syksyn aikana ehtii missata aika paljon kaikkea: juhlia, sukulaislasten kasvua, ruskan värit, syksyn vilpoisuus, ensilumi, tansseja ja muita tapahtumia... Kolme kuukautta on tähän mennessä pisin aika näkemättä perhettä. Vaikken enää asukaan vanhempien luona, tulee muulloin käytyä kotona vähintään kerran kuussa. Niin paljon jää kertomatta ja puhumatta välimatkan vuoksi. Pidän Suomesta hurjan paljon, ja näin etäältä katsottuna sen huomaa vielä entistä paremmin. Kaipaan sitä kaikkea, mikä rakkaassa kotimaassa odottaa.
Afrikassa vietettävä aika hupenee käsittämättömän nopeaa vauhtia. Kolme kuukautta on muuttunut kolmeksi viikoksi ja pitää tosissaan miettiä, mitä kaikkea haluaa vielä ehtiä tekemään. Mieleen pompsahtelee kysymyksiä: olenko ehtinyt kokea kaiken? Mitä hankkisin vielä Suomeen vietäväksi? Vierähtävätkö viimeiset kolme viikkoa nopeammin kuin ehtii tajutakaan?
Kaikenkaikkiaan Afrikka on hurjan hyvä. Meillä on täällä onnellista olla. On lämmintä, musiikki soi, meininki on rentoa ja ihmiset ystävällisiä, lapset suloisia... Suomen huolet, kiire ja stressi ovat jääneet pohjoiseen (toki täälläkin on omat tehtävät asiansa, mutta kaikki huoletkin ovat kuitenkin niin huoletonta). Elämästä ja jokaisesta hetkestä on helppo nauttia. Saamme elää täällä ihan mielettömän hyvällä kokoonpanolla; näiden tovereiden kanssa eletään tiiviisti yhdessä ja jaetaan PALJON. Ghanasiskoista on tullut oikein tärkeitä näinkin lyhyessä ajassa <3.
Tämä reissu on ainutlaatuinen kokemus. Se, mitä meidän elämämme täällä nyt on, tulee olemaan "vain" muistoja ja valokuvia, eikä tästä elämästä haluaisi luopua. Toisaalta reissumme on ikimuistoinen kokemus. Vaikka kaikkea ei aina muistaisikaan, muistettavaa kyllä riittää ja kaikki täällä koettu tulee aina olemaan osa minua ja vaikuttamaan ajatusmaailmaani.Siitä kumpuaakin seuraava kysymys: ymmärtääkö kukaan Suomessa, mistä puhun? Afrikkaa ei pysty selittämään, se pitää nähdä ja kokea. Tulen peilaamaan kaiken sen kautta, mitä elämää ja missä olen elänyt nämä viimeisimmät kuukaudet. Tulenko olemaan yksin päänisisäisen Afrikkani kanssa? (toki olemme saaneet täällä Hannan luona elää Afrikaksi melko länsimaalaista elämää, mutta aivan varmasti tälläkin on vaikutuksensa.) Uskoisin, että ihminen voi lähteä Afrikasta, mutta Afrikka ei ihmisestä.
Käsittämättömältä tuntuu myös, että jouluun on kuukausi. Sitä on vaikea tajuta täältä lämpimästä käsin ja aina uudestaan yllättyy ajatukseen siitä, että kotimaassa on jouluvaloja ja kynttilöitä. Olen tottunut, että kylmyys ja pimeys valmistavat joulun aikaan, mutta nyt itse elän mielessäni ehkä kesä- tai heinäkuuta ilmaston vuoksi... Kaikesta tästä etukäteisihmettelystä huolimatta taidan vielä Suomeen palattuani yllättyä siitä, kuinka heti joulu on.
En malta enää odottaa kotiin paluuta, mutta onhan siihen vielä aikaa, onhan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti